Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Dialogisuus tarkoittaa sitä, että tanssijalla on mahdollisuus vaikuttaa päätöksiin
materiaalista ja työskentelyolosuhteista niin, että tanssija ei ole vain materiaalia,
joka toteuttaa annetut tehtävät. Dialogi ei ole pelkästään sitä, että ymmärtää
annetut ohjeet, joten se ei ole koreografian oppimisen edellytys.
Mielikuvista syntyy pohja, joka kokemuksen kautta vie liikettä syvemmälle
kehoon. Parityöskentelyssä mielenkiintoista on se, miten kaksi kehoa löytää saman
rytmin tai oppii reagoimaan toisen rytmiin; vuorovaikutusta. Kun pari vaihtuu,
syntyy aina uusi tilanne. Se voi olla myös päivästä kiinni: toisena päivänä jonkun
kanssa on helpompi tehdä kuin toisen. Reaktio nopeutuu, se miten auki ja
vastaanottavainen on toisen antamille impulsseille vaihtelee. Tuntuu, että parityöskentelyssä
aina oppii itsestään ja toisesta, varsinkin kontaktityyppisessä. On
kiehtovaa, miten toisen kanssa voi syntyä olla ”maailmassa”, missä on omat
lainalaisuutensa ja katsoa mihin se vie. Mitä syntyy, seikkailu.
Tanssijoiden mukaan työskentelyn edellytyksenä on mm. omakohtainen kärsivällisyys,
keskittyminen, kyky nähdä toinen avoimesti ja aistien herkkyys, jotta
tanssija pystyy havaitsemaan sen hetken, jolloin kokemus tapahtuu.
Harjoitteluun sitoutuminen
Sitoutumisen aikana tanssijat tutustuivat toisiinsa ja työskentelytapoihini. Osa
tanssijoista oli tanssinut aiemmissa produktioissani kahden tanssijan ollessa
ensimmäistä kertaa mukana. Jakson aikana teimme perusharjoituksia, jotka pohjautuivat
alignment-, release-, improvisaatio- ja kontakti-improvisaatiotyöskentelyyn
ja opettelimme kolme perussarjaa. Tanssijat opiskelivat sarjat
havainnoiden tekemääni. Periaatteena oli, että näytin pitkät sarjat nopeasti ja
tanssijat toistivat sen, mitä havaintonsa perusteella muistivat. Ideana ei siis ollut,
että näyttäisin niin monta kertaa, että tanssijat varmasti osaisivat sarjat ulkoa.
Tarkoituksena oli laajentaa näkökykyä ja saada tanssijat oivaltamaan, että näemme
itse asiassa enemmän kuin tiedostamme älyllisesti ja toisaalta keho rekisteröi koko
ajan; kehon hiljainen tieto vaikuttaa tekemiseemme. Kutsun tätä nopeastioppimisen
metodiksi, johon olen tutustunut Amsterdamin opiskeluvuosinani
mm. Trisha Brown -ryhmän tanssijoiden opastuksella. Nimestään huolimatta ei
metodin ensimmäisenä päämääränä ollut oppia nopeasti vaan valpastua ”ärsyttämällä”
hermostoa ja siten koskettaa ehkä uusia alueita itsessään, herättää
kinesteettinen aisti. Muoto ja hienoviritys kasvaisivat liikkeeseen vasta sen jälkeen.
Erään tanssijan mukaan nopeastihavainnoinnin kautta oppimisen metodi
137