RUNOUDEN PUOLUSTUS

kumpikin luoneet merkittäviä teoksia juuri sillä alueella,
jolle Vendler keskittyy – teoksia, joiden
esteettinen vakuuttavuus on sitä luokkaa,
että joidenkin lukijoiden voi olla vaikea hyväksyä
vaihtoehtoisia prosodisia menetelmiä.
Vendler on vahvasti realististen &
mimeettisten runouskäsitysten vallassa. Tässä
mielessä hänellä on vielä paljon opittavaa myös Stevensiltä &
Ashberyltä. Hän kirjoittaa, että runoilijat ”pyrkivät
tyylin ja havainnon täsmällisyyteen”,
sivuuttaen näin Wilden
havainnon, jonka mukaan todellisuus muotoutuu taiteen mukaan
eikä päinvastoin
(& mitä muuten täsmällisyys yleensäkään tähän
kuuluu?). Silti ehkä
ärsyttävintä Vendlerin argumentointitavassa
on, että hän koko ajan puhuu siitä
mitä ”kaikki” runot tekevät, mikä tekee hänelle
mahdottomaksi kuvitellakaan, että runot
voivat joskus syntyä juuri halusta olla tekemättä samaa mitä
muut runot ovat tehneet. Vendler sanoo
toivovansa, että jotkut hänen antologiansa runot
saisivat lukijat huudahtamaan – ”’Taivas, tunnistan
tuon paikan, se on minulle tuttu!’ Tällaista vaikutusta jokainen runoilija
toivoo.” Minä puolestani toivoisin
että jotkut runot saisivat lukijat sanomaan:
”Helvetti, en tunnista tuota paikkaa tai aikaa tai tämän
lauseen ’minää’. Se on minulle vieras.”
Donald Wesling esittää kirjassaan The Chances of Rhyme:
Device and Modernity, että muuan länsimaissa vuoden
1795 jälkeen kehittyneen ”moderniuden” piirteistä oli
yritys ”kesyttää” keinotekoinen
(Forrest-Thomsonin merkityksessä) tekemällä tietyt runolliseen
sepittämiseen väistämättä kuuluvat keinot yhtä aikaa emotionaalisesti
välttämättömiksi & huomaamattomiksi – missä se tuli
100