RUNOUDEN PUOLUSTUS

logomimesiksestä... Voimme sanoa, että [riimi-]keinon moderni
käyttö pakottaa sen keinotekoisuuden ja irrationaalisuuden päivänvaloon.
Minä sanoisin, että huomattavaa osaa vuoden 1795 jälkeisestä
”kanonisesta” runoudesta on ylistetty juuri
sen strategisesta kyvystä löytää yhä uusia mahdollisuuksia keinojen
jatkuvaan kesyttämiseen (esimerkiksi
romanttisena sovituksena) samalla kun Vendler ja muut hänen
kaltaisensa kriitikot usein sivuuttavat heterodoksisen
runouden juuri sen päälletunkevan
”sanallisuuden” vuoksi. Lisäksi viimeksi kuluneiden 25 vuoden
virallinen runokulttuuri on omistautunut militanteille
(toisin sanoen säälimättömän yhdenmukaisille)
kampanjoille torjuakseen ”kielen kapinallista,
asioista riippumatonta luonnetta”
yhteisen äänen, selkeyden, vakavuuden
tai runon suoruuden & aivan erityisesti
hyvin ongelmallisen (vrt. Weslingiltä
lainaamamme katkelma) ”irrationaalisen”
& ”keinotekoisen”
samastamisen nimissä.
Nimenomaan keinoisuuden torjuminen,
ei suinkaan sen
myöntäminen, sotii järjen vaatimuksia vastaan,
sitäkin enemmän kun järki huomaa olevansa
eri mieltä rationaalisuuden kanssa.
Näistä tärkeistä selventämistä vaativista kysymyksistä
huolimatta on mielekästä katsoa rapsodisten
oodien, haltioituneen lyriikan, laulu- ja balladiperinteen
yms. korostavan
saumatonta, itseensä sulkeutuvaa jatkuvuutta, joka käy
yksiin absorptiivisen vaikutuksen kanssa. Aihe
on usein omiaan vahvistamaan tätä: esimerkiksi
uskonnollisesta tai romanttisesta kokemuksesta/antautumisesta kertovat
ekstaattiset runot ovat itseensä uppoutuneita tai
104