RUNOUDEN PUOLUSTUS

Kannatan hyvin tarkkaa virittäytymistä, jossa sävel löytyy aktiivisen
(ehkä aktivistisen?) kuuntelun kautta ja joka ei tähtää ihannoituihin
asteikkoihin eikä riipu sellaisista. Yössä kirkuvat ambulanssit kuolleita ja
haavoittuneita etsimässä keskeyttävät hiljaisen ja hienostuneen mietiskelymme.
Tahdon runoutta joka ottaa huomioon nämä keskeytykset
menettämättä omia vasta löydettyjä / kadotettuja rytmejään.
Matka joka erottaa toisistaan sanat ’is’ ja ’as’ sekä ’sigh’ ja ’sight’ on
äärellisyyden äärettömyys.
Moraali vs estetiikka: en halua tehdä runoja jotka neuvovat mitä ajatella,
vaan jotka osoittavat toisenlaisen ajattelun tason.
Fragmentit: ei epäjatkuvuutena vaan kerroksina, laskoksina, taitoksina:
sointujen poetiikka jossa synkroniset nuotit sekoittuvat diakronisiin
säveliin.
Larry Eignerin Another Time in Fragments: toinen aika – joka laajentaa
ja syventää aina läsnäolevaa nykyisyyttä ja joka syntyy ryhmitettyjen tai
kerrottujen havaitsemisen hetkien algebrasta; tavallaan hyperkäsitteellistä
runoutta.
Kritiikki on vastuussa siitä, missä määrin se on kykenevä reagoimaan.
Rimbaudin tunnettua huomautusta muunnellen sanoisin: ”minä” on kysymys,
runous tutkimusta, poetiikka jatkuvaa vajoavaa uudelleen aloittamista.
Ei minkään kaipaaminen on usein ainoa keino päästä minnekään.
Voisin varmaan yhtä hyvin sanoa että kielen perusta on empatia, että
juuri empatia sallii meidän saada käsitys jostakin, ja sen puuttuminen
sysää meidät merkityksen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Mutta en pidä
siitä, että minulta tilataan empaattisuutta. Esitetty kokemus on yksi asia,
mutta kun koen että minua opastetaan, miten minun tulisi tuntea sitä
kohtaan, lähden mieluummin kävelylle. Ongelma kuuluu: onko runon
todella mahdollista olla nostamatta didaktista hattuaan? Runot eivät voi
227