RUNOUDEN PUOLUSTUS

Forrest-Thomsonin tulkinnassa on minusta
kuitenkin jotakin ongelmallista. Minusta
hän on väärässä luonnehtiessaan runon ei-leksikaalisia,
tai pikemmin ulkoleksikaalisia
kerrostumia ”ei-semanttisiksi”; itse sanoisin
että esimerkiksi rivinvaihdot, erilaiset äänneyhdistelmät,
syntaksi jne. ovat merkitseviä, eivätkä –
Forrest-Thomsonin sanoin – vain myötävaikuta runon
merkitykseen. Niinpä ei ole mitään kiinteää
kynnystä jolla melu muuttuu foneettisesti
merkitseväksi; mitä edemmäs kynnystä
työnnetään, sitä suurempi resonanssi rajakohdassa.
Runon semanttisina kerrostumina ei tulisi
pitää vain niitä, joihin
on liitettävissä suhteellisen kiinteitä konnotatiivisia tai
denotatiivisia merkityksiä, sillä näin rajaisimme merkityksen
kielen yksinomaisesti palautettaviin elementteihin – mikä
kirjaimellisesti sovellettuna tekisi
merkityksen mahdottomaksi. Lopultahan merkitystä esiintyy
vain tietoisen & tiedostamattoman,
palautettavan & ei-palautettavan dynaamisessa kokonaisuudessa.
Lisäksi runon visuaalisten, äänellisten
& syntaktisten tekijöiden luonnehtiminen ”merkityksettömiksi”,
varsinkin jos tälle samalla annetaan
positiivinen tai vapauttava tulkinta – mikä on tavallista
suurimmassa osassa nykyisestä keskustelua syntaktisesti
poikkeavasta runoudesta – kielii halusta
paeta vastuuta merkityksen totaalista &
totalisoivasta tavoittamisesta; ikään kuin merkitys olisi vain pois
heitettävä kuori tai taakka, joka mieluummin ravistetaan
harteilta. Merkitys ei ole käyttöarvo jonkin toisen
arvon vastakohtana, vaan pikemmin tavallaan itse arvonannon
tapahtuma; & myös arvon torjuminen on arvo & tietynlaista
vaihtoa. Merkitys ei ole missään sidottu
tarkoituksen, tarkoittamisen tai hyödyllisyyden kehään.
68