RUNOUDEN PUOLUSTUS

Nyt keität kuolalihaa.
oi pää, tuo härkä
tuo härkä ja konna
sillä maksaisin tullin
että pääsisin perille
... niin… huoletonna!
Eräässä uudessa runossaan Leonard Schwartz kysyy, mikä ajaa väkivallattoman
ihmisen väkivaltaan. Minä kysyisin mikä voi ajaa väkivaltaisen
väkivallattomuuteen, sillä tämä on ainoa toivo kaikkien suuntien
niin paljon oikeamielisyyden keskellä. Kuka on oikeassa (tai kenelle
on tehty eniten vääryyttä), kenellä on oikeus (tai kenellä vääryydet), tai
kun treffit oikean (tai väärän) kanssa ruokkii vain tulta, koska on niin
paljon tekijöitä, todellisia ja kuviteltuja, jotka tämä tai tuo puoli aina
päättää – periaatteesta – jättää laskuista. Kun taas minä kannatan kaikkien
tekijöiden lukuun ottamista. Mutta vallassahan ei olekaan runous,
vaan väkivalta.
Älä sekoita arvoitusta ratkaisuun, runoilijaa runoon.
Ellet voi sanoa jotakin kaunista, parempi olla sanomatta mitään. Silti
vanhemmuus – tai toimiminen opettajana – antaa ehdollisen luvan olla
”suora”, negatiivinen ja ankarakin. Ehdollisen sikäli että lupa annetaan
hyvästä syystä – jonkin ilmeisen vahingon välttämiseksi tai jotta lapsi tai
oppilas saataisiin ajattelemaan jotakin mitä hänen on välttämättä ajateltava.
Kriitikon lupa olla suora on ehdoton – ellei sitten ehtona ole yhteiskunnallinen
hyvä, kaikkien yhteinen esteettinen etu.
Epäoikeudenmukaisuus järjestyksen nimissä on sortoa.
Valheellisuus turvallisuuden nimissä on tyranniaa.
Aika ajoin kuulee runoilijoiden tai kustannustoimittajien ehdottavan runojen
julkaisemista vaihteeksi nimettöminä – vaikkapa aikakauslehdessä,
joka pidättyisi osoittamasta tekijöitä. Tällainen kuulostaa demokraattiselta:
näin saisimme tilaisuuden lukea runoja ikään kuin sellaisinaan.
Mutta taideteokset, enempää kuin ihmisetkään, eivät ole itse-
229