RUNOUDEN PUOLUSTUS

unoilijain runoilijan runoilijan runoilijastakin; toistamme – pikemminkin
huojentuneina kuin pettyneinä – John Ashberyn kuuluisaa kompaa
kuuluisasta runoilijasta joka on kuuluisa siitä että ei ole kuuluisa. Mutta
runouden ”unohdetut”, kuten Ron Silliman heitä kerran kutsui, eivät
lakkaa vaivaamasta meitä – ei niinkään pelosta itseämme kohtaan, vaan
koska kauhistuen tajuamme niiden kontekstien hataruuden, joista oman
työmme merkitys riippuu. Minä ei ole toinen vaan monta toista, monta
kanssamatkustajaa vainajien, melkein vainajien ja vain hädin tuskin
elävien joukossa.
Digitaalinen runous 2003: vuonna 1975 kaikki olivat huolissaan siitä,
että kieli on koodia, vuonna 2003 kaikkia huolettaa että koodi on kieltä.
Jokaiselle sointinsa.
Runon totuus ei ole esittämisessä eikä ilmaisussa. Sen totuus asuu siinä
mikä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Missä mahdollisuus
ja mahdottomuus törmäävät, siellä runo sepittyy.
Toisinaan lause on pelkkä lause.
Minulla on ero, ja sinulla sama.
Ajatus on neuvokkaampi kuin todellisuus; siksi todellisuus ei tunnusta
ajatusta.
Runo ei ole valmis silloinkaan kun se on kirjoitettu loppuun.
Kannatan hämmennyksen poetiikkaa. En tiedä enkä ole koskaan tiennyt
minne olen menossa, yritän vain parhaani mukaan pärjäillä sen kanssa
missä olen. Runous joka eniten kiehtoo minua ei ole teoreettisesti terävää;
sillä on kyllä poetiikkansa ja estetiikkansa mutta ei ennalta määrättyä
teoriaa; se on monimuotoista ja kaoottista, aina uudelleen muotoilevaa
ja ryhmittyvää. Kompetenssi on minulle vähemmän tärkeää kuin
reagointialttius ja liikkuvuus; kekseliäisyys ja innovointi tärkeämpiä kuin
ratkaisut ennalta määriteltyihin ongelmiin.
225