RUNOUDEN PUOLUSTUS

iittoisia, vaan aina osia jossakin sarjassa, aina suhteessa konteksteihin
joille ne ovat velkaa paitsi merkityksensä, myös resonanssinsa ja
syvyytensä – voisi sanoa elämänsä. Ilman edes jonkinlaista käsitystä
tekijästä ei ole mahdollista ymmärtää myöskään näitä muita, usein määrääviä,
tekijöitä. Nimettömänä julkaisemisella voidaan välttää ennakkoluulojen
vaikutuksia. Mutta (poeettinen) oikeus siitä kyllä kärsii.
Lainaan tämän Rosmarie Waldropilta, joka siteeraa ohimenevää viittausta
Susan Hoween, joka kaiuttaa erästä Dickinsonin säettä – Dickinsonin,
joka kuulostaa Emersonilta tavalla joka tuo mieleen Jabésin, joka
referoi muuatta Waldropin toteamusta.
Mitä näet ei koskaan ole mitä on, aivan kuten mitä et näe voi jäädä ikuisesti
näkymättömäksi sinulle.
Toivo on olento jolla on sorkat ja vastakerityt viikset.
Kaipaan aikaa jolloin kaipaus päättyy. Tämä on ainoa pyyde joka minulla
on valta tukahduttaa. Sen sijaan ruokin sitä.
Sylkeni maistuu tuhkalta.
Régis Bonvicino viittaa toteamukseeni kokoelmani With Strings esipuheessa
(”taide ei koostu olemuksista vaan akanoista”) huomauttaen,
että tämä on täydellinen vastakohta Ezra Poundin diktumille: ”Suuri
kirjallisuus on yksikertaisesti mahdollisimman täydellisesti merkityksellä
ladattua kieltä.” ”Minusta uusi opuksesi on eräänlainen ’etämerkitysten’
laulukirja”, Régis kirjoittaa, siirtyen sitten pohtimaan kirjani toisinaan
koomista vuoropuhelua populaarimusiikin kanssa.
– Jos runous on huijausta eli palkoleikkiä, niin kuin Amerikassa sanotaan,
niin siksi että siinä on aina kysymys paloista eikä koskaan pavuista.
Pavut ovat tuskin koskettaneetkaan lusikkaa ja on jo aika vaihtaa
pöytäliinaa. Jos saisimme pavut kiinni, leikki olisi ohi; mutta runous ei
koskaan päädy tai pääse minnekään, vaan ainoastaan saa meidät olemaan
enemmän läsnä missä olemmekin – tai ainakin olimme silloin, kun
valmistauduimme siihen. Akana on ”tähkän ulkoinen kuori” – ja juuri
230