RUNOUDEN PUOLUSTUS

Aakkosto ei määrännyt lyyrisenä runoutena tuntemamme taiteen median
syntyä; se loi mahdollisuuden tähän. Teknologia ei määrää taidetta eikä
politiikkaa, mutta taide ja politiikka eivät liioin koskaan ole vapaita
teknologian vaikutuksista.
Havelock pohtii, että hän ja McLuhan kenties tajusivat median
ymmärtämisen tärkeyden kuunnellessaan Winston Churchillin ”Blitz”-
puheita radiosta, joka silloin oli suhteellisen uusi ja suosittu media. Hänen
mukaansa jo yksin noiden puheiden äänellinen teho ohjasi häntä pohtimaan
uudelleen vuosisataisen sisäluvun vaikutuksia ja vastaavasti varhaisen
kreikkalaisen kulttuurin suullisen esitysperinteen päinvastaisia
mahdollisuuksia. Itse asiassa radio ja sittemmin televisio merkitsivätkin
käännettä kulttuurisen informaation a/kirjallisten transmissiomuotojen
suuntaan, ja nyt 2000-luvulle tultaessa ei-aakkosellinen media on jo
useimpien ensisijainen informaation lähde: uutiset todennäköisemmin
kuullaan tai nähdään kuin luetaan (vaikka uutislähetyksissä edelleen
käytetäänkin aakkosellisia skriptejä). Vaikka audio- ja videomuotoinen toisintaminen
ovatkin jättäneet varjoonsa aakkosellisen ja suullisen teknologian,
niillä on yhteisiä piirteitä näiden kummankin kanssa. Postaakkosellisuus
vie meidät esi-aakkosellisuuteen. Erityisesti internetin ilmaantuminen
1990-luvulla on havahduttanut monet paremmin ymmärtämään
kirjoituksen mediaa ja kielen visuaalisia ja akustisia elementtejä. Vastaavalla
tavalla hypertekstin teoria on avannut uusia näkymiä radikaaliin
modernistiseen kirjallisuuteen.
Oma kiinnostukseni Havelockin ja McLuhanin – samoin kuin Walter
Benjaminin, Clement Greenbergin ja Stanley Cavellin – teknoformalistiseen
kritiikkiin ei johdu vain siitä, että he kiinnittävät huomion
tietyn median vaikutuksiin sen puitteissa tapahtuvaan työhön, vaan myös
siitä, että he korostavat kunkin median käyttöä juuri niihin tarkoituksiin,
jotka sille parhaiten luontuvat. Siinä missä humanistinen kritiikki tekee
taiteen mediasta (ja sen ideologiasta) tavallaan luonnollisen, teknoformalistinen
kritiikki myöntää, että jokaisella medialla (ja siten myös sen
ideologialla) on omat piirteensä, joita tämän median puitteissa toteuttava
taide voi päättää korostaa, toisin sanoen tuoda tietoisuuteemme.
Runoudessa tällainen ajattelutapa on perustavaa erityisesti radikaalille
modernismille sen keskittyessä paitsi siihen, mitä välitetään, myös tuon
välittämisen erityisiin ehtoihin ja olosuhteisiin. Tämän projektin motoksi
voitaisiin kenties poimia Jerome McGannin lause kirjoituksessa
”Imagining What You Don’t Know: The Theoretical Goals of the Rossetti
Archive”: ”Tarkastella dokumenttien kaikkia fyysisiä ominaisuuksia niiden
ilmaisullisina piirteinä.” (16).
245