RUNOUDEN PUOLUSTUS

den ensisijaisena arviointikriteerinä merkitsee taantumista aikaan, jolloin
runoudella tosiaan oli tämä yhteiskunnallinen funktionsa – joka kuitenkin
meidän aikanamme on muuttunut lähinnä koristeeksi ja nostalgiaksi,
paitsi milloin sitä käytetään tietoisesti, tavoitteena ammentaa runouden
historian syvärakenteista uusia äänellisiä geysirejä, purkautumaan oman
ajankohtaisen runoutemme pinnassa.
Tekstuaalinen runous ei luo kieltä, joka kiinnittyisi muistiin, vaan
esiaakkosellista muistia, joka sitoutuu kieleen. Tästä syystä niin suuri osa
tekstuaalisesta kirjoituksesta näyttää palaavan kielen lukutaitoa edeltäviin
piirteisiin, ei vain muissa kulttuureissa, vaan myös omassamme. Muun
muassa tätä pyrin tarkoittamaan termilläni a/oraalisuus – kielen akustista
tai auraalista ulottuvuutta postaakkosellisessa ympäristössä. Puheella on
perustava merkitys tekstuaaliselle runoudelle, sillä tämä pystyy korostamaan
puheen niitä piirteitä, jotka eivät myötävaikuta muistifunktioon,
jälkimmäisen taas ollessa oleellista runoudelle kulttuureissa, joissa suullinen
taide on kielen tallentamisen ja uudelleenkäytön ensisijainen teknologia.
1900-luvun alkupuolella Gertrude Stein löysi oman versionsa
a/oraalisuudesta kuuntelemalla tarkasti kansankieltä – afroamerikkalaista
”Melanthassa” ja murteellista saksa-englantia ”The Gentle Lenassa”.
Postaakkosellisessa kirjoituksessa puheen transkribointi näyttää hyvin
toisenlaiselta kuin aakkosajan alussa: häiriöt, melu ja muut mikrotekstuurit
saavat korostetun merkityksen kun kyse ei enää ole muistin
taiteesta. Toisto ilman mieleenpainamistavoitetta hyödyntää suullisen taiteen
piirteitä tekstuaalisiin tarkoituksiin: kyse ei ole muistin tallentamisesta
vaan tekstuaalisuuden esittämisestä. Tuloksena on runoutta, joka ei palvele
muistia vaan elää – Steinin muotoilua lainataksemme – ”jatkuvassa
nykyhetkessä”.
Kun tekstuaalisuudelle annetaan ääni, se tavallaan manaa oraalisuutta
takaisin keskuuteemme. Ja kääntäen: oraalisuus penää tekstuaalisuutta
(monimuotoisesti), mutta monisäikeisen semiosiksen virtuaalista,
a/kirjallista materiaalisuutta. Tämä on oraalisuuden taaimmainen
horisontti, sen akustinen ja kielellinen perusta, ruumiillinen, eleenomainen.
Kielen aineellisuus ja verbaalisuus ovat läsnä niin kirjoituksessa kuin
puheessakin, mutta ne korostuvat erityisesti silloin, kun kieltä kuunnellaan
– tai luetaan – ilman sen informaatiofunktion suodattimia. (Materiaalinen
kerrostuma, jossa puhe ja kirjoitus kietoutuvat yhteen, toimii toki välineenä
myös kielen informaatiofunktiolle, mutta tarjoaa samalla aivan
omaa informaatiotaan.) Tekstuaalisuus on palimpsesti: kun sitä raaputtaa,
alta löytyy puhe. Ja kun puhetta nuuhkaisee, sen sisältä löytyy kieli.
248