RUNOUDEN PUOLUSTUS

merkityksen tiukasti utilitaariseksi käsitteeksi.
Wesling puhuu periodityyleistä, joissa hyödynnetään vuoroon
runollisten keinojen ”dissosiatiivisia” ja ”divestiivisiä” funktioita
viitaten tässä Sigurd Burchhardtin kommenttiin, jonka
mukaan runouden päämäärä – jota ei voida koskaan saavuttaa
täydellisesti, vaan aina vain ”likimääräisesti” – on lyödä ”kiila
sanojen ja niiden merkityksen väliin, vähentää niin paljon
kuin mahdollista niiden nimeävää voimaa ja siten
estää liiankin kerkeä pakomme niistä asioihin,
joihin ne viittaavat”; minä sanoisin kernaammin että kyseisen kiilan
lyö juuri normatiivisten diskursiivisten käytäntöjen ”liiankin
kerkeä pako”, mutta
niinpä sointia ei voidakaan erottaa merkityksestään yhtä
vähän kuin ruumista sielusta.
Kuten Wesley viisaasti huomauttaa, ”sointi ja
merkitys määrittelevät kirjallisessa sepittämisensä toisensa
vastavuoroisesti, eivätkä missään yhtä ilmeisesti kuin
riimittelyssä”. Tai kuten Alan Davies asian ilmaisee:
”Äänimerkitys ei ole sanonnassa. Se
on ajatuksessa.” 29 Yhtä kaikki
Wesley vieroksuu keinon liian
ilmeisen antiabsorptiivista käyttöä:
”runolliset keinot ja niiden vaatima
työ näyttäytyvät hyvin silmiinpistävinä
epäonnistuneessa runossa”; hän ei näytä pitävän mahdollisena
että ”hyvä” runo voisi haluta
olla ”tasapainottamatta” hänen ”esteettisiksi ja
kognitiivisiksi” nimittämiään periaatteita. Silti hän
on sitä mieltä että
sitten vuoden 1795 ei ole nähty yhtään tätä [Englannin uusklassisten
runoilijoiden suorittamaa] vastaavaa yritystä rajoittaa kielimedian
kumouksellista, asioista riippumatonta luonnetta [kieltäytymällä
käyttämästä sanaleikkeja ja suitsimalla riimittelyä];
sen sijasta näemme tuon luonteen liioittelua, voisi puhua jopa
29 Alan Davies: ”Unadorned ca73”, Signage (New York: Roof, 1987). S. 60.
103