RUNOUDEN PUOLUSTUS

& vortisistisissa diktumeissa ylimääräistä & velton
koristeellista vastaan. Itse asiassa vauhdin &
huimauksen metaforat italialaisella futuristilla Marinettilla
& Poundin vortisismi liittyivät
dynaamisen energian absorboivaan ja yhdistävään voimaan;
tietä kiitävä auto yhdisti voimallaan maiseman
imagistisessa runossa: ”Tunne joka tarttuu
johonkin ulkoiseen näkymään tai toimintaan kantaa sen koskemattomana
mieleen; & tämä kierre puhdistaa sen kaikesta
lukuunottamatta sen olellisia ja hallitsevia ominaisuuksia
& se ilmaantuu ulkoisena alkuperänä.” 24
Jokin Diderot’n uskontunnuksen tapainen
määrää vahvasti myös monia nykyrunouden
käytäntöjä. Tulkitsisin
myöhemmän Allen Ginsbergin mielellään korostamat hengityksen,
selkeyden & meditaation avulla keskittymisen
tavoitteet yrityksiksi tuoda tiivistetysti esiin oleellinen
& karkottaa hämärretty. Louis Simpson, joka
Ginsbergin tavoin puhuu mielellään monien muiden
runontekijöiden nimissä, valittaa
hämärää syntaksia tai sanastoa ja puoltaa ”tavallisen ihmisen”
äänen artikuloimista, joka välttämättä – toivotun vaikutuksen
saavuttamiseksi – edellyttää elementtien
kausaalista ykseyttä. Myös Antin, joka sinänsä lähestyy näitä
kysymyksiä Ginsbergistä & Simpsonista poikkeavalla tavalla, on
yhtä kaikki puhunut ”sopusuhtaisuudesta”
kriteerinä, jolle ei ole onnistuttu löytämään kunnollista
vastinetta
runoissa (& maalauksissa & elokuvissa), jotka nojaavat vahvasti
heterogeenisten ainesten rinnastamiseen. Tätä vastaan hän
asettaa ”diskurssin”, jossa, kuten
hänen omissa puheissaan [talks] ”sopusuhtaisuus” toteutuu
24 Ezra Pound, ”Affirmations – As for Imagisme” (1915), Selected Poems, 1909
– 1965, ed. William Cookson (New York: New Directions, 1973), s. 375;
kursivointi lisätty.
95