RUNOUDEN PUOLUSTUS

uskoa tarinan todellisuuteen. Fordin näkökulmasta
henkilöhahmojen viihdyttävä pilkkaaminen
tai heidän kuvitteellisuutensa alleviivaminen
estävät flaubertmaisen romaanin edustaman ”syvemmän”
absorboitumisen; mutta sikäli kuin teatterimainen ymmärretään
absorboivan vastakohdaksi, on ilmeistä,
että se on viihteenä ylivertaista –
puhuimme sitten pantomiimista, karikatyyristä tai farssista.
Bruce Boonen metakommentaarit teoksessaan My Walk with Bob
& Century of Clouds tarjoavat kiinnostavan
esimerkin absorptiivisen kertomuksen kritiikistä: Boone
koko ajan keskeyttelee näköjään omaelämäkerrallisten tarinoittensa
kertomista kommentoidakseen
kerrontatapaansa & -tyyliään & tiettyjä
tarinan poliittisia implikaatioita. Näiden keskeytysten vaikutuksena
on kuitenkin myös – Brechtin kehystyskeinojen tavoin – lukijan
sijoittaminen vaihtoehtoiseen tähystyspisteeseen,
toiseen huomiokenttään niin, että hänessä syttyy uudelleen
kiinnostus tarinaan, joka ilman tätä laajennustaan ei kenties
enää kiinnostaisikaan häntä.
Vastaavasti Ron Sillimanin Tjantingin tai
Ketjakin ohjelmallinen rakenne on koko ajan eksplisiittisesti
läsnä, mutta toimii kuitenkin puoliläpäisevänä
kalvona joka ei estä absorboitumista
tekstin eri aiheisiin
vaan pikemmin kahdentaa lukijan huomion kohteen: sisään
& sivuun. Absorptio on – brechtiläisen mallin
mukaisesti – hajonnutta mutta jatkuvaa, joskin ilman melodramaattista
pohjakerrosta. Jotakin tällaista
sen sijaan on läsnä
teoksessa Sunset Debris aiheen toistuvan seksuaalisen
sisällön sekä jokaisen lauseen ohjelmallisesti kysymyksenä
esittämisen muodossa; tässä lukija temmataan mukaan
väkevästi kudottuun tekstuuriin
ilman, että hän hetkeksikään lakkaa näkemästä sen keino-
129