RUNOUDEN PUOLUSTUS

unoutta ja ilmaantuivat uuden aakkoston ja kansalaisyhteiskunnan myötä
samaan aikaan kun epiikka säilyi, uuden median ja näiden uusien
lajityyppien muuntamana (rinnakkainelossa ja kenties kilpailussakin
niiden kanssa).
Tämä ei tarkoita että ”minä” tai ”itseys” olisivat aakkoston tuotetta,
länsimainen lyyrisen (ja samoin satiirisen) runouden lajityypit sen sijaan
ehkä kyllä. Mahdollistaessaan runoilijan puheäänen toisintamisen aakkospohjainen
lyriikka ”kaappasi” sanan ristiriitaiseen kaksoismerkitykseen
– laulunsanoja / yksilöpuhetta – sisältyvän ”toisen” (vai kaappasiko
se lyriikan?). Näin aakkosto helpotti vakaamman tekijäidentiteetin
luomista – allekirjoitus ennakkoehtona lyriikalle kirjallisena lajityyppinä.
Lyriikka hyödynsi kirjoituksen allekirjoitusefektiä tavoilla, joita eiaakkosellinen
kirjoitus ei voinut (tai ehkä halunnutkaan) tehdä. Erilaisia
itseilmaisun ja allekirjoituksen muotoja oli toki olemassa lännessä ennen
kreikkalaisia aakkosiakin, ja aiemmassa kirjallisuudessa samoin kuin
myös Kreikan aiemmassa sanataiteessa tavataan niin ikään monia
lyriikan edeltäjiä. Gregory Nagy on esittänyt, että kreikkalaisen lyriikan
mitat ja ehkä sanastokin syntyivät jo ennen Hesiodoksen ja Homeroksen
nimiin liitetyn suullisen epiikan mittaa ja periytyvät paljon varhemmista
intialaisista uskonnollisista hymneistä ja rukouksista – esimerkkeinä
Rigvedaan sisältyvät, joista varhaisimmat ovat yli 3500 vuoden takaa
(joskin on yhä epäselvää, miten tämä siirtyminen olisi voinut tapahtua).
Tällaiset arkaaiset mitat voivat puolestaan periytyä vieläkin varhemmista
sanonnoista tai ”loitsuista”, joiden tehtävänä oli nimenomaan säilyttää
”informaationsa” muuttumattomana ajasta toiseen. Myös heprealainen
”Laulujen laulu” (kirjoitettu 400 vuotta ennen Sapfoa) esitetään usein
esimerkkinä esilyyrisestä runoudesta. Nämä esimerkit eivät kuitenkaan
muuta sitä, että kreikkalainen aakkosto avasi joukon erityisiä
mahdollisuuksia runoudelle, ei vähiten ”minä”-efektin muuntelun, jota
varhaiset kreikkalaiset runoilijat välittömästi ja taitavasti hyödynsivät –
tavalla jolla on ollut lähtemätön vaikutuksensa ei vain runouteen mediana
(sellaisena kuin sen länsimaissa tunnemme), vaan myös kirjoittamiseen
yleensä.
Vertailevassa tutkimuksessaan kreikkalaisesta ja intialaisesta
metriikasta Nagy mainitsee Alfred Lordin määritelmän, jonka mukaan
”todella suullisena perinteenä voidaan pitää sellaista, jossa jokainen esitys
tuottaa uuden sepityksen” (16). Sitä vastoin kirjoitus on usein virheellisesti
ymmärretty tekstien lukkoonlyömiseksi. Transkriptiivisen kirjoituksen
tavoitteena ei ole lukkoonlyöty ja lopullinen teksti, vaan pikemminkin
sarja aakkosellisia ja esityksellisiä versioita – dynamiikka, joka
ulottuu myös tekstuaaliseen kirjoitukseen. Vastoin tekstuaalisen ja bib-
240