RUNOUDEN PUOLUSTUS

esiintynyttä katkottujen sanojen (”ing”, ”ment”, ”illity”, ”uble”,
”iplious”, ”ure”)
käyttöä lukuun ottamatta viime aikojen antiabsorbtiivisissa tekniikoissa
on suosittu pikemmin syntaktisia ja grafeemisia kuin leksikaalisia
inventioita & näin seurattu Steinin
& Williamsin leksikaalisesti tavanomaisia käytäntöjä –
ts. tavanomaisia verrattuna
myöhempään Joyceen tai Abraham Lincoln Gillespiehen.
Silti ei ole tarpeen tuntea skotinkieltä
kuullakseen Hugh MacDiarmidin runon
”A Drunk Man Looks at Thistle” musiikkia;
voi olla hyvinkin opettavaista
lukea se tarkkaan niin, että suuri osa
sanastosta on vielä läpinäkymätöntä – ja vasta sitten
turvautua leksikaalisesti valistuneempaan luentaan. Samaa viehätystä
(rajoitusten sijasta) on Michael Smithin tapaisten
jamaicalaisten ”dub”-runoilijoiden lukemisessa – tai kuulemisessa.
Basil Buntingin Briggflats on luultavasti
tämän vuosisadan englanninkielisistä runoista se,
jossa tunkeudutaan syvimmälle läpinäkymättömän, joskaan ei keksityn
sanaston musikaalisiin syvyyksiin.
Ja myöskään Buntingin runollisille pyrkimyksille
ei kuvatunlainen ”valistumaton” lukutapa ole
vieras. Tekstissään ”The Use of Poetry” hän sanoo, että
runouden kyky herättää tunteita ei ole sidoksissa
utilitaariseen merkitykseen tai sen välittämiin
ajatuksiin; sen sijaan tunteen
herättävät sanojen soinnit:
Omana vaatimattomana panoksenani on ollut katsoa, mitä
runous voisi lainata niistä keinoista ja muodoista, joita musiikki
on kehittänyt sen jälkeen kun nämä kaksi taidemuotoa näyttivät
eroavan toisistaan 1600-luvun lopulla… runoutta tulee kuunnella,
lukea ääneen tai laulaa … Menetämme hyvin vähän vaikka
117