RUNOUDEN PUOLUSTUS

siirryttäessä jollekin toiselle näyttämölle. Kirjallisten teosten ilmestyminen
kirjoissa ja kirjoina mahdollistaa niiden levittämisen – erotukseksi esittämisestä
teatterissa tai muutoin. Kirja on paikka, missä kirjoitus kirjoituksena
itsenäistyy, saa oman ”sijaintinsa”, löytää omat muotonsa.
Monet vaikutuksista jotka nyt liitämme lukutaitoon eivät olleet vielä
hallitsevia Gutenbergin keskiaikaisessa Euroopassa, jossa analfabeettisen
kulttuurin monet piirteet vielä elivät sitkeästi. Kirjoitus toimi yhä
muistitukena ja suulliset esitysmuodot olivat yhä osa sen infrastruktuuria.
Itse asiassa keskiaikaisessa runoudessa, jota yhä kirjoitettiin esitettäväksi
– toisin sanoen kuultavaksi, ei luettavaksi – säilyi monia suullisen runouden
rytmi- ja riimipiirteitä. Hippon piispa Augustinuksen maininta sisäluvusta
vuodelta 400 jKr. on tärkeä virstanpylväs tiellä kirjoituksen uuteen
käyttöliittymään – yleensähän sisäluvun katsotaan ilmaantuneen vasta
Gutenbergin jälkeisenä aikana ja asiaproosan synnyn yhteydessä. Kuten
Wlad Godzich ja Jeffrey Kittay toteavat teoksessaan The Emergence of
Prose, proosa syntyi keskiajan Ranskassa – samanaikaisesti keskiluokan
syntymisen kanssa – runouden pohjalta omaksuen sitten monia sen
aiemmista tehtävistä.
H. J. Chaytorin mukaan (ks. hänen teoksensa From Script to Print:
An Introduction to Medieval Vernacular Literature) keskiajan Euroopassa
ennen kirjapainotaitoa lukeminen tapahtui sana sanalta, ääneen, eikä
erityisen sujuvasti. Runot kirjoitettiin lausuttaviksi. Mitään vakiintunutta
kielioppia tai oikeinkirjoitusta ei ollut, koska skriptit oli tarkoitettu esitettäviksi
ja vain harvoin luettaviksi – latinaa lukuun ottamatta yhdenmukaisuus
kävi ylipäätään mahdolliseksi vasta kirjapainotaidon myötä.
Ennen Gutenbergia pidettiin selviönä, että kansankielten äänteet ja
sanasto muuttuvat jatkuvasti, ja yhtenäisten kansalliskielten nousu
valtioiden lipunkantajiksi oli sekin osaksi mediaefekti. Kielellinen vakaus
ja tyylillinen idealisointi (käsikirjat, kieliopit) voidaan puolestaan nähdä
yhdeksi kirjapainotaidon vähemmän toivotuista sivuvaikutuksista.
Chaytorin mukaan ensimmäiset ranskankieliset proosatekstit
ilmaantuivat 1100-luvun lopulla; ennen tätä kaikki yleisön viihdytykseksi ja
kasvatukseksi tuotettu kirjallisuus oli runomuotoista. Ensimmäiset proosatekstit
olivat juridisia dokumentteja, Raamatun käännöksiä, ja sittemmin
historiallisia kronikoita. Proosa kirjoitettiin yksittäisiä lukijoita varten ja se
varattiin ”tosiasioiden, ei mielikuvituksen” käyttöön (85). Käynnistyneen ja
sittemmin massiiviseksi muodostuneen ”de-versifikaation” osana runoutta
myös käännettiin proosaksi (paljossa samaan tapaan kuin kirjapainojen
tietokantoja nyt digitalisoidaan). Varhaisin ei-runoilijoiden ja ei-sanataiteilijoiden
kirjoittama ranskankielinen proosateksti on peräisin vuodelta
1202; kyseessä on koristelemattomaan, asialliseen tyyliin laadittu risti-
242