RUNOUDEN PUOLUSTUS

äsken käsittelemäämme Vendlerin paradigmaan.
Rinnastaisin tällaisen pyrkimyksen keinojen antiabsorptiivisen
vaikutuksen luonnollistamiseen antiabsorptiivisten
tekniikoiden käyttöön absorption toteuttamiseksi,
sillä tämä prosessi korostaa keinoa,
tavallaan myöntää ”keinoisuuden” tai ”keinouden”
sen sijaan että pyrkisi hillitsemään niitä
tai ”de-retorisoimaan” ne. Wesling pitää kirjassaan
näitä ristiriitaisia impulsseja perustavina, sillä
”moderniuden historiallisessa tilanteessa
runoilijat ja kommentoijat ovat kummatkin tahollaan kietoutuneet
tiettyyn ristiriitaiseen ajatusrakenteeseen
jossa korkeimmat arvoparin muodostavat
kielen median
ruumiillisuus ja läpinäkyvyys”
– minä sanoisin läpäisemättömyys & ja absorboitavuus. Weslingin
oma tulkinta heijastaa tätä ristiriitaa.
Wesling käsittelee hyödyllisellä tavalla sointia
runouden sisäisesti antiabsorptiivisena ulottuvuutena,
lainaten – joskin kriittiseen sävyyn – Harry Lanzin vuodelta 1931
peräisin olevaa kuvausta ”läpinäkyvyysefektistä” tämän teoksessa The
Physical Basis of Rime: An Essay on the Aesthetics
Of Sound:
arkipuheessa, proosassa, unohdamme kokonaan sanojen fyysisen
olemassaolon merkkeinä tai ääninä. Tämän vastineeksi
saamme merkityksiä ja ideoita. Kun sanojen fyysinen todellisuus
on unohdettu... niistä tulee läpinäkyviä... jäännöksettömästi yhtä
merkityksensä kanssa. Runouden tehtävänä on pelastaa sanojen
fyysinen elementti ja tuoda se näkyviimme taiteen nimissä.
Näin sointi, sanojen musiikki, saa itsenäisen taiteellisen arvon
joka on paljolti riippumaton merkityksestään ja tarkoituksestaan.
Lanz erehtyy – Forrest-Thomsonin tavoin – pitämään
sointia merkityksestä riippumattomana, vaikka se päinvastoin
on mukana tämän muodostumisessa; tai ehkä erheellisesti olettaa
102