RUNOUDEN PUOLUSTUS

siihen, miten todettuja keinoja olisi voitu käyttää
jonkin muun tavoitteen saavuttamiseksi, millaisen yleisen
arkkitehtuurin eri keinojen käyttöjärjestys
muodostaa (”curved say”), mitä semanttisia
assosiaatioita voidaan liittää mihinkin
”ei-semanttisiin” elementteihin & millä niistä on merkitystä juuri tämän
runon kohdalla. Keinot
tulee siis erottaa kuvakompleksista,
johon ne myötävaikuttavat. Kun sanon, että
della Volpen menetelmä tulee kääntää ympäri ”Waveria”
luettaessa, tarkoitan että koska runon muotodynamiikka
on sen ilmeisin, tunnistettavin ominaisuus,
sillä on sama paino kuin ”sisällöllä” perinteisemmässä
runossa (”Keats with wrong facts”);
aivan kuten sisältö uhkaa kesyttää (naturalize,
Forrest-Thomsonin termi) perinteisemmän
runon keinotekoisuuden, niin tässä muoto
uhkaa kieltää sisällön ei-dialektisessa
tulkinnassa (”kints grasp”); tästä syyystä ”Waver”
horjuttaa muodon & sisällön vastakohtaisuutta
alleviivaten dialektiikan merkitystä
runon ajattelemiselle (sen purkamisen vastakohtana)
(”wouldn’t say fault”). Semantisoimalla täydellisesti
kielen niin sanotut ei-semanttiset piirteet
Inman luo palautettavan ja ei-palautettavan
dialektiikan, jossa se, mitä ei voida sanoa, on
siltikin kaikkein ilmeisintä.
Ilmeisenä ongelmana on, että runo miten vain muuten ilmaistuna
ei ole enää sama. Tämä ehkä selittää
miksi tarkoituksiaan tai viittauksiaan paljastavat
kirjailijat (”lähiluku”), aivan kuten keinoja luetteloivat
lukijatkin, usein sanovat niin vähän: miksi
vakaa yritys dokumentoida tai kuvata niin helposti johtaa
pelkkiin latteuksiin. Miksi emme siis – päinvastoin –
sallisi kritiikin juopua omasta metaforisuudestaan
tai kielikuvallisuudestaan: antaisi tehdä positiivisen kritiikin
71