RUNOUDEN PUOLUSTUS

Kirjoitus tallennusvälineenä. Se tallentaa sanallista kieltä. Mutta
erilaiset teknologiat (hieroglyfit, skriptit, painaminen, hyperteksti) sananmukaisesti
nuotintavat tallennetun kielen.
Toisin sanoen: Siinä missä kirjoitus tallentaa kielen muistia, se
myös tutkii kielen mahdollisuuksia.
Vaikka formalistisesti korostaisimmekin välinettä, mediaa, emme
silti voi välttää kysymykisä: kenen ja minkä väline, mitä varten? Voidaanko
media tavallaan tyhjentää, muuttaa niin sanoaksemme puhtaaksi
välineeksi? Mitä se tässä tapauksessa siirtäisi, paitsi niitä konteksteja
(sisältöjä), joihin se kulloinkin sijoittuu, kuin kristallipallo joka heijastaisi
sitä piteleviä käsiä?
Media ei voi olla olemassa itsessään, autonomisena, sillä vain
lukijat tai kuuntelijat tai katsojat saattavat sen käyttöön. Tässä mielessä
media on mediaatiota, muodostuu siitä mitä, kenelle ja miten se tekee.
”Media” on metafora, niin kuin Jack Spicer ja Hannah Weiner
osoittavat sanoessaan, että heidän runonsa ovat välineitä (meedioita)
jotka ottavat vastaan kieltä jostakin heidän ulkopuoleltaan, intention tuolla
puolen.
Media on jotakin ”väliin jäävää”, jossa siirrymme yhdestä paikasta
toiseen, mutta myös tämän väliin jäämisen aineellisuutta. Metaforat ovat
transformaation, muuttamisen, medioita, kreikaksi muutoksen (meta)
kantajia (fora). Metafora merkitsee transferenssia / kuljetusta / siirtämistä.
Media on kuljetuksen, jonnekin toimittamisen väline, ja samalla taiteen
materiaalia tai teknistä prosessia, niin kuin messinki tai hopea. Mutta
vasta käyttö tekee jostakin taiteen välineen, median. Materiaalit sinänsä
ovat liikkumattomia ja kuolleita. Silti toisinaan jonkin median käytön voi
löytää nojaamalla sen muodostavien materiaalien tarjoamaan vastarintaan.
Jos runous esiaakkosellisessa kulttuurissa maksimoi tallennusfunktionsa
käyttämällä kieltä, joka on helppo painaa mieleen (kaavallista,
painotettua), niin runous postaakkosellisena aikana (jolloin kulttuurista
informaatiota tallennetaan suullisesti, aakkosellisesti ja digitaalisesti) toteutuu
kenties täydellisimmin niin sanoakseni vastaanhankaavan (odottamattoman,
ei-kaavallisen, painottamattoman ja vastaan painotetun)
kielen kautta, jota on mahdotonta painaa mieleen. Juuri tästä syystä
näennäisen ei-kirjallinen tekstiaines – puhelin- ja muut luettelot, hakemistot,
indeksit sekä toisaalta painovirheet, tekstivariantit, alkuperäiskäsikirjoitukset
– on tullut niin tärkeäksi runoudelle. Ja samasta syystä
nykyrunouden tekstuaalisuus tulee niin usein testatuksi esitystilanteissa.
Mieleenpainamista vastaan haraavan, tekstuaalisen runouden ääneen
esittäminen nimittäin synnyttää (yhtä aikaa taakse kuin eteenpäinkin viit-
246