RUNOUDEN PUOLUSTUS

Ihan ensiksi voisi kysyä, miksi nostaa ensisijaisiksi
”poissaolevat realiteetit” eikä poissaolevat irrealiteetit,
tai miksi ei pikemmin pyrkiä poistamaan (vanhentuneet)
läsnäolevat realiteetit, & niin edelleen; mutta tämä veisi meidät
liian kauas aiheestamme (jossa Vendler muuten jo on). Nimittäin,
lainatun katkelman muihin ongelmiin katsomatta, se yhtä kaikki
antaa ymmärtää, että ko. antologia sisältää runoja, jotka
ilmaisevat kielellisen itsetietoisuutensa
monin erilaisin antiabsorptiivisin keinoin. Näin ei kuitenkaan
ole, sillä Vendlerille runouden
”keskeytykset” ovat niin hienovaraisia, että niitä tuskin
huomaakaan; ne ovat kohteliaita
& huomaavaisia, jotain joka on tarkoitettu nähtäväksi
vaan ei kuultavaksi. Kuten Vendler asian ilmaisee:
”Luemme ensin runon aina
illusionistisesti; myöhemmin voimme nähdä sen taiteen.”
Sikäli kuin Vendlerin valitsemat runot ylipäätään
ilmentävät kielellistä itsetietoisuutta, ne rajoittuvat
tekemään sen tiettyjen diskursiivisten
tyylikeinojen kautta. Disjunktiota
ei hänen valitsemistaan runoista tapaa käytännössä lainkaan.
Lienee selvää, että tarkoitan antiabsorptiivisella jotakin
muuta kuin mitä Vendlerillä on mielessään; puhun
todellisesta katkelmallisuudesta, joka estää alkuperäisen
”illusionistisen” luennan. Käy kuitenkin
selväksi, miksi Wallace Stevens & ”Omakuvan
Diskursiivisessa Peilissä” John Ashbery
ovat parhaita esimerkkejä Vendlerin teesistä. He ovat nimittäin
hakasulut minun. The Harvard Book of Contemporary American Poetry sisältää
”nykyrunoutta” mm. Stevensiltä, joka syntyi vuonna 1879 ja kuoli 30 vuotta
ennen kirjan julkaisemista, ja on ainoa tuore amerikkalaisen runouden antologia,
jonka paikalliskirjastoni on hankkinut. Perusteellisemmin virallista runokulttuuria
käsittelevät mm. Marjorie Perloff terävässä kommentaarissaan Vendlerin
antologiaan (”Of Canons and Contemporaries”, Sulfur 16 (1986)) ja Rae
Armantrout (”Mainstream Marginality”, Poetics Journal 6 (1986)).
99