PUHUTTU PAIKKA - Mikkelin ammattikorkeakoulu

4.2.4 Diskursiivinen lukeminen ja narratiivit
Toinen aineistotyyppi tulee muodostumaan työ- ja yksilövalmentajien narra-
tiiveista 32 . Narratiivinen aineisto perustuu kieleen. Se voi olla puhetta ja kir-
joitettua tekstiä, mutta myös ei-kielellistä viestintää. Narratiivista lähestymis-
tapaa käyttävän tutkijan lähtökohtana on ajatus siitä, että tieto on luonteel-
taan kertomuksellista ja todellisuutta voidaan jäsentää kielen avulla. (Gub-
riumin & Holsteinin 1997.)
Tutkijoiden mukaan narratiiville ja narratiiviselle tutkimukselle tai lähesty-
mistavalle ei ole kuitenkaan olemassa selvärajaista ja yleisesti hyväksyttyä
määritelmää 33 . Narratiivinen tutkimus ei myöskään nojaa selvästi mihinkään
yhteen traditioon tai tieteeseen. Narratiiveja käytetään useilla tieteenaloilla.
Muun muassa antropologia, kansanperinne, psykologia, sosiolingvistiikka,
32 Vaikka narratiivia käsitellään tutkimuksessa usein synonyymisesti tarinan (story) kanssa,
tarina voidaan erottaa narratiivista. Tarina on tutkimukseen osallistujan selonteko tutkijalle
kerrotuista kokemuksista. Narratiivi on tutkijan selonteko, joka on syntynyt jonkinlaisen
tutkimuksen tuloksena. Käsite tarina viittaa ihmisen mielen sisäiseen tapaan hahmottaa elämää
ja maailmaa. Tarina on ihmisen kokemus, joka ei välttämättä avaudu koskaan sellaisenaan
ulkopuoliselle. Tarinan osia ovat tapahtumat, tapahtumiin liittyvät henkilöt, tapahtumapaikat
ja aika. Tarinalla ei välttämättä ole kertojaa ja se voi esiintyä eri konteksteissa erilaisena.
Tarina voi olla osa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tuotettua kertomusta. Samaa
tarinaa voidaan myös kertoa useissa kertomuksissa. Ihmisen tarina muovautuu kertomukseksi
sen mukaan, missä se kerrotaan ja kenelle se kerrotaan. (Wiltshire 1995.) Tarina voi olla
myös Hännisen (1999) kuvaama sisäinen tarina. Sisäinen tarina on sosiaalisesta tarinavarannosta
tuotettu tulkintamalli, jonka mukaan ihminen tekee tulkintoja ja valintoja eri tilanteissa.
Sisäisen tarinan avulla ihminen määrittelee identiteettiään, arvojaan, tavoitteitaan ja asemaansa
suhteessa muihin ihmisiin.
33 Erilaisia määritelmiä yhdistää se, että narratiiveissa korostetaan ensinnäkin sen ajallisuutta;
narratiiveissa esitetään erilaisia kronologisessa suhteessa toisiinsa olevia tapahtumia ja tekoja.
Toisaalta korostetaan representaatiota eli sitä, että narratiivi on todellisuuden peilikuvan
sijasta pikemminkin konstruktio todellisuudesta ja kolmanneksi retrospektiivisuutta eli narratiivit
ovat aina nykyhetkestä käsin tehtyjä konstruktioita. (Rudrum 2005, 196.) Tapahtumasarjan
konstruointia on pidetty olennaisena edellytyksenä sille, että jotain voidaan kutsua
narratiiviksi, se ei yksin riitä. Konstruoinnin ohella tarvitaan kerronnallisuutta, millä viitataan
narratiivien eri osien – tapahtumien, episodien, ilmausten – liittämistä kerronnan keinoin
– juonellistamisella – rakenteelliseksi ja juonelliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta Riessman
(2001, 698) toteaa, että narratiivit voivat myös muotoutua teemoittain tai episodien kautta.
Narratiivisuus yhdistetään usein elämäkertatutkimukseen (ks. Polkinghore 1995; Alheit
1994; Erkkilä 2005). Elämäkerrallisen tutkimuksen ei katsota ainoastaan olevan menneisyyden
retrospektiivista rakentamista eri tapahtumien juonellistamisella, vaan se on narratiivista,
ihmisten elämäntarinoiden tutkimista ja kuvaamista. Elämän eri episodeja yhdistellään
narratiivisen ajattelun keinoin toisiinsa ja jopa koko elämäkerta voidaan muodostaa näistä
episodeista. Tämä on mahdollista nähdä niinkin, että ihmiset rakentavat elämäkerran saadakseen
mielen elämänsä tapahtumille (Polkinghore 1995, 1).
69