''Olen tehnyt parhaani”

6. OMAELÄMÄKERRATTUTKIMUKSESSAOmaelämäkerrat työorganisaatioiden tutkimuksessaViranhaltijoiden kertomukset ja tarinat julkisesta hallinnosta, julkisista organisaatioistatai virkamiesten työstä ja kokemuksista valtiolla ja kunnissa ovatharvinaisia hallinnon tutkimuksen aineistoina. Omaelämäkertoja tuskin ontarkoitukseen käytetty. Poikkeus on Jari Vuoren (1995) tutkimus julkisestaja yksityisestä terveydenhuollosta, jossa osa tutkimusaineistosta koostuutyöelämäkerta- ja työpäiväkuvauksista.Laadullisen hallinnon tutkimuksen juuret löytyvät laadullisestaorganisaatiotutkimuksesta. Laadullinen organisaatiotutkimus on kehittynytYhdysvalloissa vuosisadan alun Chicagon koulukunnan Hawthorne tutkimuksista.Aluksi tutkijoita kiinnostivat suuret teollisuuslaitokset, mutta 1930-luvun laman myötä myös julkisiset organisaatiot. Sittemmin 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnalliset muutokset ja poliittiset liikkeet herättivät kiinnostustaantibyrokraattisiin ja vaihtoehtoisiin organisaatioihin. Naisliikkeen toinenaalto nostatti samaan aikaan keskustelua naisystävällisistä, matalista jajoustavista organisaatioista, kuten luvussa 4. totesin. Laadullinen organisaatiotutkimuspalasi 1980-luvulla kysymyksiin muodollisesta organisaatiostaja työstä. Tänään sen kohteena on laaja organisaatioiden kirjo perinteisistäteollisuuslaitoksista moderneihin korkean teknologian yrityksiin tietotekniikanammattilaisineen. (Schwartzman 1993, 3.) Monet empirisistä laadullisistatutkimuksista ovat etnografioita, joissa keskitytään organisaatiokulttuuriin.Systeemiteoreettisessa tutkimussuuntauksessa on keskusteltumuun muassa organisointitavasta: esimerkiksi mekanistinen vaiko orgaaninenorganisaatio (esim. Burns & Stalker 1972, Morgan 1986).Omaelämäkerrat ja päiväkirjat on monesti mainittu parhaiksitutkimusaineistoiksi jäsennettäessä laadullisen tutkimuksen keinoin ihmistenelämänkaarta (esim. Bryman 1988, 49). Luis B. Smith (1994, 298–301)ja Martin Plummer (1983,88) 1 kuvaavat elämäkertatutkimusta tutkimus-1Kirjallisuudessa on omaelämäkerran kirjoittamisen perimmäiseksi motiiviksi arveltu ihmisen tarvettavälttää unohdus. Siksi kirjallisuudessa on julkaistu enimmäkseen omaelämäkertoja, jotka kertovatsuurten persoonallisuuksien ja merkittävien ihmisten – ’toiminnan miesten’ – saavutuksista jaseikkailuista. Perinteisesti omaelämäkertoihin on kirjattu menestyksekäs ja kunniakas julkinen toimintavirkauralla, politiikassa tai liike-elämässä, sotasaavutukset tai muut miehiset uroteot. Julkisenohella omaelämäkerroissa raotetaan usein hienovaraisesti yksityisyyden verhoa. Omaelämäkerratvoivat olla myös tarkoitushakuisia. Elämästä kirjoittamalla selitellään tai oikaista elämän kulkuun taitekoihin liittyneitä yleisesti tietoon levinneitä ‘väärinkäsityksiä’ (Gusdorf 1980, 30–37). Omaelämäkerranlaativat yleensä henkilöt, jotka ovat saaneet elämässään paljon aikaan, olleet tekemisissämerkittävien ihmisten kanssa tai mukana tärkeissä tapahtumissa.68