Lataa ilmaiseksi

sin sanoen ryhdyin valmistamaan näyttelyä. Työskennellessäni havaitsinkin
itsessäni eriasteisia tietoisuuden tilan muutoksia. Yleisin oli ajantajun häviäminen.
Intensiivisen työrupeaman jälkeen oli mahdotonta arvioida, kuinka
pitkän ajan oli työskennellyt. Usein myös ympäröivän todellisuuden käsittäminen
hämärtyi ja sitä korvaamaan nousi teosten syntyyn liittyvä tarina 2 .
Tarina aiheutti minussa kokemuksen, että en tehnytkään itse teoksiani vaan
ne syntyivät jollakin selittämättömällä tavalla. Samanaikaisesti kuuntelin itse
sisäistä monologia. Se kertoi jatkuvasti muuttuvaa tarinaa syntyvän teoksen
sisällöstä ja sen valmistamisesta. Tietoisuuteni oli vajonnut unenomaisen
”yötiedon” 3 piiriin.
Päätin etsiä tietoa muiden ihmisten vastaavista kokemuksista. Ensimmäisenä
nousivat mieleeni uskonnolliset hurmoskokemukset, joita pääasiassa
mystikot ovat kokeneet. Löysinkin Ristin Johanneksen kirjoituksista mielenkiintoisia
kuvauksia uskonnollisista kokemuksista ja neuvoja näiden kokemusten
saavuttamiseksi. Tunsin kuitenkin tarvetta muuttaa tai ainakin laajentaa
näkökulmaani, sillä en pitänyt itseäni millään lailla uskonnollisena ihmisenä.
Pohdin voisiko kyseessä jumalaan yhtymisen sijasta olla jokin hieman
vähemmän yliluonnollinen ilmiö, vaikkapa paljon puhuttu mutta silti
hämärä ja määrittelemätön inspiraatio 4 .
Oletukselleni sain tukea lukiessani Friedrich Nietzschen (1844–1900) elävän
kuvauksen inspiraatiosta, jonka hän oli kokenut keväällä 1883, kirjoittaessaan
Näin puhui Zarathustra -teostaan (ks. Nietzsche 2002, 96–97). Nietzsche
johdatti minut miettimään dionyysistä ja apollonista taiteellisina hurmioitumisen
tiloina. Hänen näkemyksensä dionyysisestä hurmioitumisesta
kiehtoi, koska se viittasi historiallisen ajan alun ekstaasiuskontojen kontrolloimattomuuteen,
ei pelkästään Dionysoksen palvontaan vaan uskontojen
varhaisiin muotoihin yleisesti – johonkin kaikkien uskontojen takaa löytyvään
yhteiseen tekijään. Uskoin tämän tekijän mahdollisesti johdattavan sil-
2 / Nämä kokemukset yhdistetään ilmiöön, jota kutsutaan nimellä ”flow”. Käsitteen kehittäjänä tunnetun
Mihaly Csikszentmihalyin (2006, 57, 59; 1996, 61–63) mukaan flow aikaansaadaan minkä tahansa sellaisen määrätietoisen
toiminnan avulla, joka edellyttää joitakin määrättyjä taitoja. Muun muassa seremonialliset rituaalit
kuuluvat tällaisen määrätietoisen toiminnan piiriin. Flow estää mieltä joutumasta epäjärjestykseen.
3 / Yötiedolla on tarkoitettu toiseutta, elämän irrationaalista puolta. Yötiedon hallitessa järkeily tapahtuu
kuvallisesti ja vertailemalla, ei kausaalisesti. Yötieto on siis assosiatiivista. (Broms 1985, 169, 171–173.) Ajattomuus
tai ajan etenemättömyys on nähty myyttisen ajattelun merkkinä. Tällöin ajattelu ei suuntaudu määränpäähän
vaan aika palaa aina takaisin alkupisteeseensä. Bromsin mukaan ainakin Lévi-Strauss ja Lotman ovat
päätyneet tähän näkemykseen.
4 / Csikszentmihalyin tutkima ja määrittelemä flow-kokemus muistuttaa niin läheisesti inspiraatiota, että
tuntuu kuin hän olisi tutkinutkin sitä ja nimennyt kokemuksen samalla uudelleen. Esimerkiksi Andersson (2005)
kirjoittaakin kyseisestä kokemuksesta teoksessaan Luova mieli käyttäen molempia käsitteitä, esimerkiksi sivulla
26: ”Se kerran armonlahjana koettu ’inspiraatio’ tai ’flow’ ei enää ilmestykään.” ja sivulla 50: ”[…] aktivoituu
silloin kun ’inspiraatio’ eli ‘flow’ valtaa kirjoittajan”.
11