Lataa ilmaiseksi

Mana ja taidemana
2.13.3
Mana vaikuttaa siihen mikä on arjen ja profaanin ulottumattomissa. Tästä huolimatta
maailmasta ei löydy mitään, mikä ei sisältäisi edes vähäistä määrää manaa,
ei edes arjesta ja profaanista. Manan määrä tosin vaihtelee toteemin kuvien
sisältämästä valtavasta manan määrästä klaanin rivijäsenten vähäiseen
manaan. Koska eniten manaa näyttää olevan objekteissa, kuten toteemin kuvallisissa
ilmaisuissa ja muuten pyhissä esineissä, on manaa pyhän tarttuvuudesta
johtuen mahdollista kerätä olemalla yhteydessä kyseisiin objekteihin tai
parhaassa tapauksessa omistaa sellainen. Mahdollisuus manansa lisäämiseen
on sekä yhteisöllä että yksilöllä. Voidaan olettaa manan vaikutuksen koskevan
pääasiassa siihen uskovan yhteisön ja yksilöjen ajatusmaailmaa. Kollektiiviset
representaatiot siis lisäävät kohteisiinsa ominaisuuksia, jotka niistä muuten
puuttuisivat. Mana on nähty koko yhteisön kollektiivisen ymmärryksen tiedostamattomana
kategoriana eikä sitä olekaan muuten kuin yhteisön kautta.
Manasta on helppo löytää yhteys taiteeseen ja taidemaailmaan. Samoin
kuin pyhän uskotaan sisältävän manaa, uskotaan taiteen sisältävän jonkinlaista
salaperäistä energiaa joka erottaa sen kaikesta muusta. Kutsukaamme
sitä taidemanaksi 131 . Myös taidemanan määrä jopa yhdessä ja samassa ob-
127 / Myyttiset taiteilijatyypit Lepistö (1991, 45, 50, 64) jakaa karkeasti romantiikan, modernin ja postmodernin
taiteilijamyyttiin. Näistä romantiikan aikana luotiin käsitys taiteilijoista joko neroina tai boheemeina.
Molemmille on olennaista kuuluminen marginaaliin, poikkeuksellisuus, ja yhteys psykopatologisiin tekijöihin.
Sekä nerouteen että boheemisuuteen liittyy myytti onnen ja kärsimyksen dikotomiasta. Aito taide kumpuaa
vastoinkäymisistä, väärinymmärrettynä olemisesta ja puutteesta. Taiteilija on sekä marttyyri että sankari.
Taiteilijan neroudessa korostuivat luovuus ja henkisyys, yksilöllisyys ja maskuliinisuus. Nero on jumalallinen
luonnon lahjakkuus. Usein nerous yhdistetään ”hulluuteen”, se on primitiivistä ja epäsosiaalista. Nero taiteilija
saavuttaa työskentelyllään katarttisen kokemuksen. Nerous kruunautuu kuolemalla. Neromyyttiä pönkitetään
edelleen varsinkin taidekauppiaiden piirissä. (Lepistö 1991, 45–50.)
”Marttyyri” tai ”uhri”, uhraa sankarimaisesti itsensä taiteen alttarille. Muiden ihmisten yläpuolella olevana hän
jää yhteisön hylkäämäksi ja hänen arvonsa ymmärretään vasta hänen kuolemansa jälkeen. (Lepistö 1991, 55–59.)
128 / Esimerkkinä Palsan ja Van Goghin liittämisestä samaan kategoriaan Rosa Liksomin (2007) essee Van
Gogh on the road.
129 / Myös Heidegger sanoo, että taiteilija on teoksensa alkuperä samoin kuin teoskin taiteilijan. Ilman toista
ei voi olla toistakaan. Itsessään ja vastavuoroisina teos ja taiteilija ovat taiteen ansiosta, sillä taide edeltää
kumpaakin. (Heidegger 1996, 13.) Luultavasti taiteesta alettiin kuitenkin puhua vasta, kun tekijöitä ja teoksia oli
ollut jo kymmenien tuhansien vuosien ajan.
130 / Esimerkiksi sillä, että Leonardo da Vinci tarinan mukaan oli vegetariaani (Mannering 1989, 7), tai että
hänen kulmakarvansa ilmeisesti olivat tuuheat (Wasserman 2003, 9), ei pitäisi olla mitään tekemistä hänen teostensa
taiteellisuuden kanssa.
131 / Kirjassaan Hurmio kertoo Anna Kortelainen, miten Walter Benjamin kuvasi aidon taideteoksen katselemista.
Benjaminin mielestä taideteoksen kopioilta puuttui etäisyyden mukanaan tuoma magia, jota alkuperäinen
taideteos sisälsi. Aidoilla taideteoksilla oli hänen mukaansa aura. (Kortelainen 2009, 226–227.) Benjamin
(1989, 122) näki magiaa myös valokuvassa vaikka se on monistettavissa ja kyseenalaistaa siis alkuperäisyyden.
Hänen mukaansa mitä tarkin tekniikka voi antaa valokuvalle maagisen arvon, jonka maalattu kuva on nykykatsojan
silmissä menettänyt.
117