Lataa ilmaiseksi

Toissapäivänä minulle nousi kuume ja lepäsin koko päivän […]. Eilen […]
kuumetta oli aamusta 37,2 °C, ei siis kovin paljoa. [Päätin pienestä kuumeesta
huolimatta mennä maalaamaan.] Sain idean maalata kankaasta punaisen.
Se muistuttaa jotain orgaanista aukkoa […] yhtä paljon kuin kangasta. […]
Kaikki tuntui syntyvän kuin itsestään, kankaan muodot jopa yllättivät minut,
en kuvitellut niitä enää ilmaviksi ja kevyiksi, vaan varsinkin maalauksen alaosissa
kosteiksi, hikisiksi käärinliinoiksi tai lakanoiksi. […] Aika kului kuin siivillä
klo 11:sta ilta klo 21:n. […] Sitten en […] nähnyt enää selvästi kohdettani
[maalausta]. […] Tuntui kuin kuume olisi ollut poissa, samoin yskä ja nuha.
Ajattelin, että ne ovat siirtyneet maalaukseen, sen punaisiin elementteihin.
4.1.8
Ahdistava arkeen paluu
Näyttelyn valmistaminen on pitkä ja useita eri työvaiheita ja työrupeamia sisältävä
taiteellinen prosessi. Sen aikana tapahtuu useammin kuin kerran myös
arkeen paluu. Paluut työskentelyn eri vaiheissa ovat hieman toisistaan poikkeavia.
Koska se maailma jossa luovuus tapahtuu, on hyvin erilainen kuin
arkinen kaupallisuuden maailmamme 254 , sisältyy arkeen palaamiseen lähes
aina ahdistusta. Varsinkin siinä vaiheessa työskentelyä, kun maalaan väreillä
ja maalaamisen aiheuttama hurmio on voimakkaimmillaan, saattavat paluut
todellisuuteen tuntua hyvin yllättäviltä ja hämmentäviltä, joskus jopa pelottavilta.
Paluun jälkeen koettu ahdistus saattaa johtua hurmiossa eletyn euforian
lisäksi myös nälästä, janosta ja väsymyksestä, joita pitkä yhtäjaksoinen
työrupeama aiheuttaa. Todellisuuteen paluuta saattaa seurata voimakas häpeän
tunne ja oman henkisen tilan epäily. Seuraavissa työmuistiinpanoissa
kerrotaan työskentelyn jälkeisestä arkeen paluusta:
14.4.2004: Maalauksen lopetettuani sain ”kohtauksen” – jonka aikana tuntuu,
kuin korkea kuume kulkisi aaltoina yli kehon alhaalta ylös, samalla tulee kova
hiki. Nyt ovat alusvaatteet märät ja hieman paleltaa.
10.7.2004: Samana päivänä sain maalauksen valmiiksi […] olen taas ”katsonut
kuilun pimeyteen” ja se pelottaa. Tämä kuilu ei ole kuolema, vaan pikemminkin
elämä joka paljastuu kaikessa tarkoituksettomuudessaan ja naurettavuudessaan
[…] kun kaikki ympärilleni rakentamani onkin vain harhaa, muurit
murenevat pölyksi.
254 / Jumalten ja ihmisten maailma eroavat toisistaan niin paljon, ettei niitä voida edes kuvata kuin erillisinä.
Tosiasiallisesti nämä maailmat ovat kuitenkin yhtä. (Campbell 1996, 189.) Campbell olettaa jumalten maailman
olevan hurmioitumisen tila, jonka aikana sen kokija menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu toiseuteen.
196