Lataa ilmaiseksi

meaa metaforaa”, joka unohtaa yksilön ryhmässä saamat negatiiviset kokemukset.
Niihin kuuluvat esimerkiksi itsekkyys, nepotismi, juonittelu ja itsekorostus.
(Dutton 2009, 223–225)
Dutton itse uskoo, että taiteiden juuret löytyvät seksuaalisesta valinnasta,
jossa kosijalta vaaditaan kilpailijoitaan parempaa kykyä kerätä vastakkaisen
sukupuolen huomio 55 . Taide kilpailuna huomiosta ei kuitenkaan vahvista
vaan heikentää sosiaalista yhteishenkeä. Duttonin mukaan jo Darwin tiesi,
että vaikka taiteet muinaisuudessa saattoivat olla yhteisölle suunnattuja,
kuului niiden motiiveihin myös yleisön huomion kiinnittäminen ja taiteilijan
charmin lisääminen. (Dutton 2009, 226)
Olen Duttonin kanssa pitkälti samaa mieltä. On melko varmaa, että jo muinaisuudessa
kaikenlainen taitavuus sai ihailua osakseen ja sen myötä mahdollisuudet
suvun jatkamiseen parantuivat. Käsitykseni mukaan taiteellisesta
toiminnasta on kuitenkin ollut lajin säilymisen kannalta eniten hyötyä, jos se
on kehittynyt kommunikointia varten, täydentämään puutteellista puhekieltä.
Pyysiäinen (2008, 44) kritisoi Durkheimin ristiriitaisuutta. Durkheim väitti,
ettei uskonnoissa keskeinen asema ollut intuitionvastaisilla agenteilla vaan
ihmisten sosiaalista ryhmäänsä kohtaan tuntemalla kunnioituksella. Näin ollen
kuitenkin mikä tahansa ihmiset yhteisöksi sitova normatiivinen ajatusmalli
tai ideologia olisi uskonto. Yhteisön jäsenten kollektiivista tietoisuutta
ryhmän auktoriteeteista Durkheim nimitti ”kollektiivisen tietoisuuden” lisäksi
myös ”sieluksi”. Lisäksi hän piti ajatusta jumalasta kaikkein ilmeisimpänä
ryhmän symbolina. Durkheimkaan ei siis viimekädessä tullut toimeen
ilman psykologisia argumentteja ja agentiivista terminologiaa. Pyysiäinen
päättelee, että Durkheimin piirtämä kuva uskonnosta saataisiin uskottavaksi,
jos hänen näkemyksensä sosiaalisen voimasta käsitteellistettäisiin uudestaan
ja tarkasteltaisiin, miten yhteisön arvot ja normit uskonnossa ymmärretään
intuitionvastaisen agentin ajatuksiksi.
Durkheim ja riitit
2.2
Durkheim jakaa uskonnolliset ilmiöt kahteen eri kategoriaan. Näistä ensimmäisen
muodostavat uskomukset. Ne hän määrittelee representaatioista koos-
55 / Dissanayake puolestaan on sitä mieltä, että taiteet eivät kehittyneet strategioiksi miehisille pyrkimyksille,
vaikka niitä siten käytetäänkin (Dissanayake 2000, 139). Niin minäkin uskon. Dissanayakelle voi kuitenkin
huomauttaa, että pyrkimykset omien geenien levittämiseen eivät ole pelkästään miehinen ominaisuus. Jos
esimerkiksi tanssia, itsensä koruin, tatuoinnein ja värein ehostamista tai pukeutumista ajatellaan taiteena, on
kyseessä kummankin sukupuolen strategia. Ei ole myöskään todisteita siitä, että esihistorialliset taiteen luojat
ja hyväksikäyttäjät olisivat olleet pelkästään tai edes suurimmaksi osaksi miehiä.
73