Lataa ilmaiseksi

piteen tuottamia. Myöskään maagi itse ei ole vapaa, vaan häntäkin kahlitsee
tradition määräämä rooli (Arppe 1992, 27, 194). Taiteen ja taiteilijan kannalta
on kiinnostavaa maagisten arvojen muodostuminen, sillä se on hyvin samantapainen
kuin Dickien teoria taiteesta yhteiskunnallisena instituutiona 72 .
2.7
Mauss ja lahjat
Myöhemmässä esseessään ”Lahja” (2002) Mauss jatkoi manan pohtimista. Hän
mietti, mikä on se periaate, jonka mukaan saadun lahjan takaisin maksu arkaaisissa
yhteiskunnissa määräytyy ja minkälainen on se voima, joka pakottaa
lahjan saajan vastalahjan antamiseen. Maussin tässä yhteydessä lahjasta
käyttämä ranskankielinen sana on ”don”, joka lahja-sanan lisäksi voidaan
kääntää myös sanoilla anti, lahjoitus, donaatio ja palkkio. Hän ei siis puhu
lahjasta esimerkiksi lapselle annetun joululahjan merkityksessä.
Mauss huomasi, että taloudellista arvoa sisältävät esineet olivat arkaaisissa
yhteiskunnissa vain pieni osa vaihdon kohteista. Pääasiassa vaihdettiin rituaaleja,
suosionosoituksia, sotilaallista apua, naisia, lapsia, tanssia, juhlia ja
viihdykkeitä. Vaikka suoritteita ja vastasuoritteita annettiin näennäisen vapaaehtoisesti,
ne olivat velvollisuuksien tarkasti säätelemiä ja niiden suorittamatta
jätöstä saatettiin rangaista jopa sodalla. Tällaista vaihdantaa Mauss
ehdotti kutsuttavan ”totaalisten suoritteiden järjestelmäksi”. Luoteis-Amerikan
alkuasukkailla kaikki yhteisöllinen toiminta avioliittosopimuksista intuitionvastaisten
agenttien palvontaan yhdistyi riittien sekä taloudellisten ja
oikeudellisten suoritteiden verkostoksi. Yhteisöjen, heimojen, heimoliittojen
ja kansojen poliittinen arvojärjestys määräytyi tämän verkoston avulla. Sitä
hallitsi ankara kilpailun periaate. Ylimysten keskinäinen lahjojen annon kilpailu
saattoi johtaa järjettömään omaisuuden tuhoamiseen tai jopa kilpaili-
72 / Dickien mukaan artefaktisuus ei ole taideteoksen näkyvä ominaisuus. taideteoksen hän määrittelee
seuraavasti: 1) artefakti, jonka 2) joku tai jotkut, erityisen yhteiskunnallisen instituution, taidemaailman, puolesta
toimien, ovat asettaneet arvostamisemme kohteeksi. Taidemaailman luomiseen tarvitaan useita henkilöitä,
mutta jonkin taideteokseksi julistamiseen riittää yksikin ihminen, jos hän toimii taidemaailman puolesta, siis
sen edustajana. Dickien mielestä tällaisia edustajia ovat taiteilijat. Myös taideinstituuttien, kuten taidemuseoiden
johtajat voivat Dickien mukaan tehdä saman. Kaikki siis riippuu institutionaalisista kehyksistä ja taiteen
asemaan kohottamisen taustalta löytyy koko taidemaailma. (Dickie 1981, 86, 87.)
Huolimatta siitä, että Dickien institutionaalinen taidekäsitys ei arvosta eläytymistä tai hurmiota, on hänen
tulkintansa siitä, miten jokin asetetaan taiteen asemaan mielenkiintoisen samankaltainen kuin käsitys manasta.
Manahan on ominaisuus, jonka voi siirtää mihin tahansa kohteeseen, kunhan toimenpide vain on yhteisön
kollektiivisesti tunnustama. Taidemaailmakin on yhteisö, ja se hyväksyy tietyt esineet ja asiat taiteeksi. Manaa
liikuttelevat tehokkaimmin yhteisöjen papit ja muut uskonnollisessa hierarkiassa korkealla olevat yksilöt. Sen
avulla he voivat tehdä mistä tahansa mitä voimallisimman pyhän olion. Taidemaailmassa pappeja ja hengellisiä
johtajia vastaavat taiteilijat ja taidemaailman valtaa pitävät. Hekin voivat asettaa mitä tahansa taiteen asemaan.
Jopa Dickie itse vertaa tätä taiteen asemaan asettamista esineen pyhäinjäännökseksi julistamiseen. Taiteellisen
toiminnan tavoin myös riitti nähdään institutionaalisena toimintana (Laitila 2006, 148).
84