Lataa ilmaiseksi

van oire dekadenssista. Dionyysinen tuntuu seuraavan Nietzscheä läpi koko
hänen tuotantonsa. Kaikissa hänen teoksissaan dionyysistä ei kuitenkaan mainita.
Näistä esimerkkinä Antikristus, jossa dionyysinen ilmenee Nietzschen
ehdottomana vapaudentahtona. Jokaisen ”sinun täytyy” -komennon hän näkee
kohdistuvan ihmisyyttä vastaan. Kun Nietzsche seuraavalla sivulla toteaa,
ettemme enää johda ihmisen alkuperää ”hengestä”, ”jumalaisuudesta” (Nietzsche
1995b, 18, 19), ei hän missään tapauksessa tarkoita ainakaan kristittyjen
jumalaa. Nietzschen mukaan jumalien ainoa mahdollisuus pysyä jumalallisina
on, että ne muodostuvat tahdosta valtaan (Nietzsche 1995b, 22). Dionysos
lienee jumalista ainoa, joka Nietzschen näkemyksen mukaan tämän vaatimuksen
pystyi täyttämään.
Selviä viitteitä dionyysiseen ja Dionysokseen löytyy myös teoksesta Hyvän
ja pahan tulla puolen. Siinä Nietzsche (2000, 71, 133–135) puhuu eläimeksi tulleesta
jumalasta ja julmuuden villistä eläimestä, joka on tragedian hekumaa
luodessaan jumalistunut. Kirjan lopussa on selkeä määrittely Dionysoksesta:
Hän on piilevä kiusaaja-jumala, jonka ääni kaikuu jokaisen sielun aliseen
maailmaan. Kaikkeen hänen toimintaansa sisältyy houkutus, joka ilmenee
erilaisina valehahmoina joiksi hän naamioituu. Viimein Nietzsche paljastaa
että kyseessä todella on Dionysos-jumala, ja että Nietzsche itse on Dionysoksen
viimeinen opetuslapsi 41 .
Dionyysiseen liittyy ”traaginen mielenlaatu”, jonka Nietzsche (2007, 50–53,
56, 75) esittelee Tragedian synnyssä. Todellisille taiteilijoille olennaiseen traagiseen
mielenlaatuun kuuluu muun muassa objektiivisuus, sillä subjektiivinen
taiteilija on huono taiteilija. Objektiivisuus tässä tapauksessa on vapautumista
itsestä ja itsekkäistä haluista ja himoista. Lyyrikko dionyysisenä taiteilijana
yhtyy täysin alkuykseyteen ristiriitoineen ja tuskineen. Tämän jälkeen
apolloninen univaikutus muuttaa alkuykseyden musiikillisen eduskuvan näkyväksi
”vertauksenomaiseksi unikuvaksi”. Vertauksenomaisessa unikuvassa
taiteilija näkee ykseytensä maailman sydämen kanssa. Alkuristiriita, alkutuska
ja näennäisyyden alkunautinto tulevat hänelle aistittaviksi. Kun näennäisyyden
peili suojaa eepikkoa 42 sulautumasta hahmoihinsa, eivät lyyrikon
kuvat ole muuta kuin hän itse, siis hänen ”minänsä”. Kyse ei kuitenkaan
ole arkisesta valveminästä, vaan tosiolevaisesta ja ikuisesta olioiden perus-
41 / Kaikesta päätellen Nietzsche alkoi jossain vaiheessa pitää itseään Jeesusta vastaan taistelevana
Dionysoksena. Teoksensa Ecce homo luvun ”Miksi olen kohtalo” hän aloittaa kertomalla, että on aiheuttava
ihmiskunnan keskuudessa ennen kokemattoman kriisin ja että hän ei ole ihminen vaan dynamiittia. Luvun viimeisessä
lauseessa hän kysyy, onko tullut ymmärretyksi että kysymyksessä on Dionysoksen ja ristiinnaulitun välinen
kamppailu (Nietzsche 2002, 121, 131). Nietzsche ei olisi ollut ensimmäinen joka uskoi tai uskotteli olevansa
Dionysos, myös Aleksanteri Suuri ja Rooman yksinvaltiaaksi pyrkinyt Antonius samastivat itsensä Dionysokseen
(Suolahti 2007, 160).
42 / Eepikko runoilee sankarieepoksia.
55