urn_nbn_fi_uef-20110091

122.2. Typologinen nimistöntutkimusNimistön typologinen tutkimus on kytköksissä keskusteluun siitä, mikä on proprien jaappellatiivien ero. Gottfried Wilhelm Leibniz esitti 1600- ja 1700-luvun vaihteessaensimmäisenä ajatuksen, että jokainen propri on alkuaan ollut appellatiivinen ilmaus.Alun perin uusia tarkoitteita kuvaamaan ei olekaan tarvittu välttämättä heti erisnimiä.(Nissilä 1962: 11; Kiviniemi 1975: 9; Ainiala ym. 2008: 23.)Joillain paikannimillä onkin appellatiivinen, ulkoasultaan samanlainen vastineeli homonyymi, ja niiden perusteella voidaan mahdollisesti otaksua, että jotkut paikannimetovat tavallisista appellatiivisista ilmauksista propristuneita. Koska isolta osaltatoponyymeistä kuitenkin puuttuu appellatiivinen homonyymi, ei ole mitään syytäväittää, että myös tällaiset nimet olisivat syntyneet appellatiivisina käytetyistä ilmauksista.Ensinnäkään kielessä ei näytä olleen tällaisia appellatiivisia ilmauksia. Toisekseense olisi myös epätarkoituksenmukaista, koska tällä tavoin syntyneet proprit eivät välttämättäerottuisi riittävästi appellatiivisista homonyymeistään. (Kiviniemi 1975: 12; 1976:51; 1978: 77; 1991: 114; vrt. Nissilä 1962: 39.)Kurt Zilliacuksen (1972: 370) mukaan paikannimet eivät ole toisistaan riippumattomia:tavoissa, joiden mukaan nimiä on eri aikoina ja eri yhteyksissä valittu,ilmenee selvää järjestelmällisyyttä, jota voidaan kutsua rakenteeksi. Jo A. V. Forsman(1891: V) kirjoitti nimiopista eli nimenannossa vallitsevista laeista. Nimenantajilla onoikeastaan aina ollut käytettävänään valmis nimisysteemimalli, joka pohjautuu juurimainittuun nimioppiin ja nimenantajan entuudestaan tuntemaan nimistöön: uutta nimeäluodessaan nimenantaja muodostaa vallitsevien nimenmuodostussääntöjen avullailmauksen, jonka voi tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien perusteella propriksi ja jota eivoi helposti sekoittaa appellatiiviin. Koska paikannimien funktio on kielessä toinen kuinappellatiivien (ks. luku 1), valmiiseen systeemimalliin tukeutuminen on paikkoja yksilöitäessäollut varmasti tarkoituksenmukaisempaa kuin appellatiivisten ilmaustenkäyttö, jotta paikat jotenkin erottuisivat toisistaan. Vaikka paikannimet on rakennettutavallisista kielen elementeistä, ne sisältävät kuitenkin samalla monesti jonkin erityispiirteen,joka esiintyy vain niissä. Kiviniemi uskookin, että yksilöivät ja luokittelevatilmaukset ovat aina kuuluneet ihmisen kielitajussa eri kategorioihin ja että useimmatpaikannimet ovat siitä syystä syntyneet suoraan proprisiksi tarkoitetuiksi ilmauksiksi.(Kiviniemi 1975: 12–13; 1976: 51; 1978: 73, 77; 1990: 40. Ks. myös Kiviniemi 1971:132, 135; 1973: 44; 1977: 6; 1980a: 336–337.)Nimiopin sijasta voidaan puhua nimitypologiasta, jonka tehtävänä on nimenmuodostukseenliittyvien sääntöjen selvittäminen, kuten millaisia paikannimet ovat