a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
pehmenevät. Laakson pohjalla kohoaa lampien<br />
katkoma harju. Alajuoksullaan Kevojoki levenee<br />
vuonomaiseksi Njaggaljávrrit-järveksi, joka<br />
koostuu Bajimuš Njaggalanluoppal- ja Vuolimuš<br />
Njaggaleapme -järvistä. Harju levenee laakeaksi<br />
sorakentäksi, jonka keskellä kiemurtelee Kevojoki.<br />
Mäntymetsät yleistyvät ja hiekka-alueilla voi<br />
tavata yli 400-vuotiaita mäntyvanhuksia. Kevon<br />
kanjonin alapäässä laakso on poikkileikkaukseltaan<br />
selvästi U-kirjaimen mallinen, itärinne on<br />
kuitenkin jyrkempi kuin länsirinne. Se johtuu kallioperän<br />
kivilajin liuskeisuuden suunnasta (Liira ja<br />
Hietaranta 1998). Laakso laajenee 300–350 metriä<br />
leveäksi. Alajuoksun varrella on kaksi putousta,<br />
joista eteläisempi ja korkeampi on Liŋkebáktin<br />
pahdan kohdalla (kuva 3). Pohjoisempi putous<br />
on Pikku Kevojärven yläpuolella.<br />
Kevon kanjoni näyttäytyy useimmille viitoitettua<br />
reittiä seuraaville retkeilijöille elottomana ja<br />
mielenkiinnottomana jyrkänteenä. Todellisuudessa<br />
jyrkänteillä on alueen kasvillisuutta rikastuttava<br />
merkitys. Kemialliselta koostumukseltaan vaihteleva<br />
kallioperä, siitä rapautuneet hienorakeiset<br />
ainekset, edulliset valaistusolosuhteet ja kallion<br />
halkeamista tihkuva pohjavesi tarjoavat kasveille<br />
monenlaisia kasvupaikkoja. Kanjonissa on myös<br />
oma mikroilmasto. Kun alkukesän aurinko lämmittää<br />
luoteiset rinteet hehkuvan kuumiksi, säilyy<br />
vastapäätä oleva varjoinen pahta kylmänä ja<br />
lumen verhoamana. Loppukesällä rotkon pohja<br />
säilyy pidempään lämpimänä ympärillä olevien<br />
tunturialueiden jäähdyttyä Jäämereltä saapuvan<br />
viiman tai sumun vaikutuksesta. Vastaavasti talvella<br />
kylmä ilmamassa saattaa valloittaa kanjonin<br />
pohjan pitkäksikin aikaa.<br />
2.2 Kallioperä<br />
Vesa Perttunen<br />
Alueen kallioperää on tutkittu yli sadan vuoden<br />
ajan ja sen geologiset pääpiirteet, kuten granuliittivyöhyke,<br />
on tunnettu jo kauan (esim. Jernström<br />
1874, Sederholm 1911). GTK (Geologian tutkimuskeskus)<br />
tutki alueen kallioperää systemaattisesti<br />
vuosina 1957–1972. Tutkimusten tuloksena<br />
on julkaistu 1:400 000 mittakaavainen kallioperäkartta<br />
(Meriläinen 1965) sekä Pohjoiskalottiprojektin<br />
kartat (Pohjoiskalottiprojekti 1987 &<br />
1988) ja Suomen geologinen kartta (Korsman ym.<br />
1997). Kuvassa 4 on alueen kallioperägeologinen<br />
kartta, joka on laadittu yhdistelemällä edellä mai-<br />
nittuja karttoja. Karttaa laadittaessa on käytetty<br />
hyväksi myös alueeseen rajoittuvaa Ruijan läänin<br />
kallioperäkarttaa (Siedlecka & Roberts 1996).<br />
GTK: n geofysikaaliset matalalennot ovat<br />
ulottuneet viime vuosina myös Paistunturin alueelle.<br />
Kuvassa 5 on harmaasävyesitys magneettisten<br />
mittausten tuloksista. Granuliittivyöhykkeen<br />
raitainen rakenne erottuu siinä selvästi tummien ja<br />
vaaleiden raitojen vuorotteluna. Samaten kartalla<br />
erottuvat selvästi vaaleat, leikkaavat ja suoraviivaiset<br />
rakenteet, jotka edustavat kallioperän ruhje- ja<br />
murrosvyöhykkeitä. Näihin murrosvyöhykkeisiin<br />
ovat keskittyneet alueen vesistöt, kuten itse Kevojoki<br />
(Meriläinen 1970). Kallioperän raitainen,<br />
pohjois-eteläsuuntainen rakenne näkyy monin<br />
paikoin myös ilmakuvissa, esimerkiksi Goahppelašjohkan<br />
ja Utsjoen välisellä tunturialueella.<br />
Alueen kallioperä jakautuu kahteen selvään<br />
yksikköön. Pääosa alueen kallioperästä kuuluu<br />
kaaren muotoiseen Lapin granuliittivyöhykkeeseen,<br />
joka jatkuu pohjoisluoteeseen Norjan<br />
puolelle Leavvajohkan kompleksin nimellä, ja<br />
Inarijärven eteläosan kautta itään Venäjälle. Granuliittivyöhykkeen<br />
itäpuolinen kallioperä koostuu<br />
graniittigneisseistä ja niihin tunkeutuneista<br />
magmoista syntyneistä syväkivistä. Granuliittivyöhykkeen<br />
rajaavat sekä lounais- että koillispuolella<br />
siirrokset, jotka lounaassa ja etelässä<br />
ovat loivassa asennossa, mutta koillisessa jyrkät.<br />
Granuliittivyöhykettä ja sen suhdetta ympäröivään<br />
kallioperään on selvitetty Meriläisen (1959<br />
ja 1976) tutkimuksessa.<br />
Granuliittivyöhykkeen kivilajit ovat alun perin<br />
olleet epäpuhtaita sedimenttejä ja niihin tunkeutuneita<br />
syväkiviä. Ne ovat uudestikiteytyneet noin<br />
20 kilometrin syvyydessä maan kuoressa tavanomaista<br />
korkeammassa paineessa ja työntyneet<br />
nykyiselle paikalleen noin 1 900 miljoonaa vuotta<br />
sitten. Sedimenteistä on syntynyt vaaleita, raitaisia<br />
gneissejä, joiden raekoko vaihtelee pienirakeisesta<br />
karkeaan. Niiden tyypillinen mineraali on violetinpunainen<br />
granaatti, josta granuliitti on saanut<br />
nimensä. Granuliittien päämineraaleina ovat<br />
granaatin lisäksi maasälpä, kvartsi sekä joissakin<br />
tyypeissä myös sinertävinä, kirkkaina kiteinä oleva<br />
kordieriitti. Granaatti ja myös kordieriitti saattavat<br />
paikoin soveltua korukivikäyttöön.<br />
Granuliittikompleksin emäksisistä kivilajeista<br />
osa on granaatteja sisältäviä hypersteenipitoisia,<br />
karkearakeisia dioriitteja ja gabroja. Osa on<br />
pienirakeisempia amfiboliitteja. Näiden emäk-<br />
17
Change language