a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
nen, keltavästäräkki ja kivitasku sekä kahlaajista<br />
kapustarinta ja pikkukuovi.<br />
Kesällä 1964 ja 1965 tunturimittariperhosen<br />
toukat söivät tunturikoivujen lehdet noin puolen<br />
miljoonan hehtaarin alueelta Pohjois-Lapissa.<br />
Pahimmat tuhot sattuivat Utsjoen tunturialueilla.<br />
Paistunturin erämaa-alueella ja Kevon luonnonpuistossa<br />
tuhoalueita on yhteensä 17 600 ha<br />
(Kallio & Lehtonen 1973, Ylä-Lapin biotooppikuviotiedot<br />
2001, Sihvo 2002). Entiset koivuvaltaiset<br />
alueet ovat nyt monin paikoin lähes<br />
aukeita. Niillä törröttävät vain lahoavat, oksattomat<br />
koivun rungot. Koivujen häviäminen on<br />
vähentänyt elinmahdollisuuksia varpuslinnuilta<br />
ja riekolta. Niittykirvinen, kapustarinta, kivitasku,<br />
pikkukuovi, tunturikihu ja lapinsirkku ovat<br />
puolestaan hyötyneet ja ilmaantuneet tuhoalueille,<br />
kun maisemaan on tullut väljyyttä. Pikkukuovi<br />
näyttäisi viihtyvän tuhoalueilla jopa paremmin<br />
kuin luonnontilaisessa ympäristössään.<br />
Kevon luonnonpuistossa maalintujen linjalaskentaa<br />
suorittamassa ollut Silvola (1967a) kuvaa<br />
tunturimittarin (Oporinia autumnata) massaesiintymistä:<br />
”Kesällä 1964 tunturimittarin toukat söivät<br />
suurilta alueilta koivun ja osittain myös vaivaiskoivun<br />
lehdet. Toukkia oli tällöin heinäkuun alussa<br />
maassakin niin paljon, että niitä jäi jalan alle joka<br />
askeleella. Kesällä 1965 tuho toistui samalla alueella,<br />
mutta ulottui myös edellisenä kesänä säästyneisiin<br />
koivikoihin. Seuraavan kerran suoritin<br />
lintulaskentaa samalla alueella kesäkuun 1966<br />
lopussa, jolloin havaitsin Kevon luonnonpuistoa<br />
kohdanneen synkän kohtalon. Kymmenien<br />
kilometrien matkalla tunturikoivikko oli täysin<br />
kuollut ja ruskehtava. Koivun puuaineskin oli jo<br />
ruskeaksi lahonnutta, eikä versoja näkynyt missään.<br />
Suurimmassa osassa luonnonpuistoa männyt,<br />
haavat, pajut ja katajat olivat ainoat elossa<br />
olevat puut ja pensaat.”<br />
6.2.3 Kevon kanjoni<br />
Kevojoen laakson linnusto poikkeaa täysin ympäröivän<br />
tunturialueen linnustosta. Jokilaakson<br />
koivumetsät ovat säilyneet pakkasten ansiosta<br />
tunturimittarituhoilta, kun taas ylempänä skaidissa<br />
tuho on ollut laajoilla alueilla lähes täydellinen<br />
(vertaa Silvola 1967a). Rotkomainen jokilaakso<br />
on suojaisa. Kanjonin kallioseinämät lämpenevät<br />
aikaisin keväällä, jolloin ympäröivällä skaidilla ei<br />
ole vielä merkkejäkään keväästä. Ravinteikkail-<br />
72<br />
la paikoilla sivujokien ja -purojen suuosissa on<br />
koivikkolehtoja, jotka ovat rehevyydessään lähes<br />
eteläsuomalaisten veroisia. Laaja-alaisin lehto on<br />
Gamajohkan suussa. Tuomi, pihlaja ja pohjanpunaherukka<br />
muodostavat näiden niin sanottujen<br />
Geranium-puolilehtojen pensaskerroksessa tiheitä<br />
kasvustoja. Kenttäkerroksessa esiintyvät runsaina<br />
erilaiset ruohot, muun muassa metsäkurjenpolvi,<br />
mesiangervo, kullero ja huopaohdake. Lehtojen<br />
linnusto on pohjoisen olosuhteisiin nähden<br />
poikkeuksellisen runsas ja monilajinen, pesimälajistoon<br />
kuuluu mm. lapinuunilintu. Lehdoissa<br />
viihtyvät myös punarinta ja lehtokerttu ja niissä<br />
tavataan harvinaisina myös monia eteläisiä lajeja,<br />
kuten käenpiikaa, peukaloista, sirittäjää ja tiltalttia<br />
(Silvola 1955, 1956, Tenovuo 1955, Mustakallio<br />
1964, Laine 1966, Karhu & Osmonen 2000).<br />
Näiden lajien on arveltu levittäytyvän Utsjoelle<br />
Pohjois-Norjasta (Laine 1964, 1966, vertaa myös<br />
Frantzen ym. 1991), missä niiden yhtenäinen levinneisyysalue<br />
ulottuu Golf-virran ansiosta paljon<br />
pohjoisemmaksi kuin Suomessa. Jokilaaksossa<br />
tavattavaa eteläistä lajistoa edustavat myös rautiainen,<br />
kirjosieppo, hömötiainen ja punatulkku.<br />
Niistä vain rautiainen on runsaslukuinen. Kevon<br />
kanjonissa sen kanta lieneekin tihein koko Inarin<br />
Lapin alueella.<br />
Leppälintu, laulurastas, harmaasieppo ja tilhi<br />
ovat yleisiä jokilaakson männiköissä ja mäntyä<br />
kasvavilla rinteillä. Näitä harvinaisempia ovat<br />
kuukkeli, taviokuurna ja metsäkirvinen. Kesällä<br />
1915 Kevojoen linnustoa ensimmäisenä tutkinut<br />
Carl Finnilä (1917) kirjoittaa retkestään: ”Vid Kevojokis<br />
mellersta lopp slogo vi för flere dagar<br />
läger i tallskogen. Här gavs det mångahanda för<br />
den lapska barrskogszonen karaktäristiska fåglar,<br />
såsom sidensvans (Bombyciphora garrula), lavskrika<br />
(Perisoreus infaustus), tallbit (Pinicola enucleator) och<br />
rödstjärt (Erithacus phoenicurus)”.<br />
Kanjonin kallioseinämillä pesivät piekana<br />
(myyrävuosina jopa 20–30 paria), ampuhaukka<br />
(3–5 paria), tuulihaukka (3–5 paria), sepelrastas<br />
ja korppi.<br />
Kanjonin sepelrastaskanta on Suomen tihein,<br />
arviolta reilu kymmenkunta paria. Merkityn polkureitin<br />
varrella sepelrastaan laulua voi kuulla<br />
varmimmin ”Kevon seinän” ja Njaggaljärven<br />
leiripaikoilla touko-kesäkuussa. Kalliojyrkänteiden<br />
pesimälinnustoon kuuluu em. lajien lisäksi<br />
vielä räystäspääsky, jolla on pienet (5–15 paria)
Change language