a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut

8 Paistunturin muinaisjäännökset
Taarna Valtonen
8.1 Alkusanat
Tämä luku on yhteenveto Paistunturin erämaassa
vuosina 1999–2006 tehtyjen arkeologisten inventointien
ja tutkimusten tuloksista. Inventoinnit
ovat toteuttaneet FM Taarna Valtonen ja FM Mikael
A. Manninen. Lisäksi apuna on ollut useita
muita ihmisiä, joista etenkin Fil. yo Marja Montonen
ja Fil. kand. Martti Montonen sekä Säde ja
Isak Hj. Guttorm ansaitsevat suuret kiitokset.
Inventointien ja tutkimusten tuloksia on aikaisemmin
esitelty seitsemässä artikkelissa (Manninen
2005, 2006a, Manninen & Valtonen 2002,
2006, Valtonen 1997, 2000a, 2006) ja kaksi uutta
artikkelia odottaa painamistaan. Inventoinneissa
löydettyä aineistoa on käytetty myös kahdessa
arkeologian opinnäytetyössä (Manninen 2003,
Valtonen 2003a). Inventoinneista ja kaivaustutkimuksista
on toimitettu viralliset kertomukset
Museoviraston arkeologian osaston arkistoon
(Manninen 2002, 2004, 2006b, Valtonen 1999,
2000b, 2000c, 2001, 2002, 2003b).
8.2 Johdanto
8.2.1 Inventointialue ja sen
luonnonolosuhteet
Paistunturi on laaja tunturialue, jossa virtaa useita
suuria jokia. Lännessä aluetta rajaa Teno ja idässä
Kevo. Paistunturin korkein alue, Guivi-tunturin
lähettyvillä, on vedenjakaja Tenon ja Kevon/Utsjoen
vesistöjen välissä. Suurimmat joet, jotka laskevat
Kevoon ovat Fiellogahjohka, Gamajohka,
Mádjjohka ja Čársejohka. Tenoon laskevat Áhkojohka,
Njiljohka, Nuvvosjohka ja Goahppelašjohka.
Niiden latvoilla on suuria soita ja järviä, joiden
kautta lumesta sulanut vesi kulkeutuu jokiin.
Paistunturin kallioperä on hyvin vanha. Viimeisin
jääkausi on muokannut alueen maiseman
nykyiseen muotoonsa: mannerjää on hionut
tunturit pyöreämuotoisiksi. Monilla alueilla on
myös harjuja ja rakkakivikoita, jotka periytyvät
mannerjään sulamisen ajoilta. Joissakin paikoissa,
erityisesti jokien varsilla ja joillakin vedenjakaja-
seuduilla, on hiekkamaata, mutta muutoin maaperä
on tavallista kivistä moreenia. (Luhta 2003:
15, 17, 19–20.) Erityisesti hiekkamailla porojen,
ihmisten, veden ja tuulen aiheuttama eroosio on
paljastanut mineraalimaan kasvillisuuden alta. Se
helpottaa arkeologien työtä, koska arkeologiset
löydöt ovat heti näkyvillä eivätkä piilossa kasvillisuuden
alla. Toisaalta jatkuva eroosio myös pikku
hiljaa tuhoaa muinaisjäännökset.
Paistunturin alue on pääosin melko karu, mutta
siellä on myös erittäin reheviä mikroympäristöjä.
Tavallisimpia kasveja ovat tunturikoivut, vaivaiskoivut,
katajat, pajut, variksenmarjat ja muut
marjat, heinät, jäkälät ja sammalet. 1960-luvulla
tunturimittari (Oporinia autumnata) tuhosi alueen
koivuja, ja monissa paikoissa on yhä vain lahonneita
koivunrunkoja merkkinä aikaisemmasta
koivikosta (Jalava 1987: 218). Kevojoen laakson
pohjoisosassa ja paikoin muuallakin kasvaa mäntyjä.
Ne ovat jäänteitä lämpimämmältä ajanjaksolta,
joka loppui noin 5000 vuotta sitten. Silloin
Paistunturissa kasvoi mäntyjä lähes joka paikassa.
Koivikkoa oli vain korkeimmilla lakialueilla.
(Hicks & Hyvärinen 1997: 30–31.).
Koko Paistunturin alue on luonnontilainen.
Siellä on vain viisi Metsähallituksen autiotupaa
ja joitakin alueen asukkaiden tupia ja turvekotia.
Ihmisen vaikutukset ovat suurimmat Kevojokilaakson
läheisyydessä, jossa kulkee Kevon retkeilyreitti.
Ulkopaikkakuntalaiset saavat kulkea
Kevon luonnonpuiston alueella vain merkityillä
poluilla, mikä rajoittaa alueen käyttöä. Alueen
pohjois- ja länsiosia käyttävät enimmäkseen vakituiset
asukkaat.
8.2.2 Varhemmat inventoinnit alueella
Paistunturin aluetta ei ole inventoitu systemaattisesti
ennen vuotta 1999. Muutoinkin Utsjoen
kunnan arkeologiset inventoinnit ovat jääneet
hyvin vaillinaisiksi, koska niihin on ollut vaikea
saada rahoitusta. Yksi syy on ollut se, että alueen
kaavoituspaine kuntakeskusten ja jokirantatonttien
ulkopuolella on hyvin vähäinen, eikä viran-
95