a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
yhdyskunnat muun muassa Njaggaljärven pahdoilla<br />
ja Liŋkebáktilla.<br />
Kanjonin yleisimmät vesilinnut ovat isokoskelo,<br />
tukkakoskelo ja telkkä. Puolisukeltajia on<br />
karuhkossa vesistössä niukasti. Metsähanhet<br />
viihtyvät pesimäaikana kanjonissa ja suurimpien<br />
sivujokien varsilla, missä rantaniityt tarjoavat<br />
poikueille runsaasti mehevää ravintoa. Rantasipi,<br />
koskikara, västäräkki ja pajusirkku ovat rantojen<br />
tyyppilintuja. Ruokokerttunen kuuluu myös rantojen<br />
pesimälinnustoon, mutta on melko harvalukuinen.<br />
Harvinainen virtavästäräkki on tavattu<br />
kanjonissa kahdesti, muun muassa Fiellun putouksella.<br />
Laji on laajentanut pesimisaluettaan Suomessa,<br />
joten pesintä kanjonissa ei olisi kovinkaan<br />
suuri yllätys, koska sopivia koski- ja virtapaikkoja<br />
on tarjolla yllin kyllin.<br />
6.2.4 Suot<br />
Paistunturi–Kevo-alueella on soita yhteensä<br />
42 400 hehtaaria (Ylä-Lapin biotooppikuviotiedot<br />
2001, Sihvo 2002).<br />
Soiden valtalajeja ovat varpuslinnuista niittykirvinen,<br />
lapinsirkku ja keltavästäräkki sekä<br />
kahlaajista liro ja suokukko. Niittykirvinen on<br />
runsaslukuisin laji mäntyvyöhykkeen soilla, muun<br />
muassa Hanhijängän–Pierkivaaranjängän soidensuojelualueella<br />
ja koivuvyöhykkeen alavimmilla<br />
soilla, esimerkiksi Pieran Marin jängällä. Lapinsirkun<br />
kanta painottuu koivuvyöhykkeen yläosiin<br />
pounikkoisille nevarämeille ja tunturiylängön palsasoille,<br />
missä se on soiden runsaslukuisin laji.<br />
Mäntyvyöhykkeen soilla lapinsirkun kanta on harva.<br />
Keltavästäräkki on lapinsirkun jälkeen soiden<br />
toiseksi runsaslukuisin laji mm. Sávzajeaggillä ja<br />
Biesjeaggilla. Tunturiylängön palsasoilla laji on<br />
hyvin harvalukuinen ja puuttuu laajoilta alueilta<br />
kokonaan.<br />
Kahlaajista taivaanvuohi ja jänkäkurppa kuuluvat<br />
nevarämeiden tyyppilajeihin ja suosirri, lapinsirri<br />
ja vesipääsky palsasoiden tyyppilajeihin.<br />
Koivuvyöhykkeen soilla, esimerkiksi Pieran Marin<br />
jängällä ja Sávzajeaggilla, suosirri ja lapinsirri<br />
pesivät harvassa yksittäisparein. Hanhijängän–<br />
Pierkivaaranjängän alueelta suosirriä ei tavattu<br />
kartoituksissa lainkaan. Tylli esiintyy rimpipintasoiden<br />
ja palsasoiden lietteisillä lampareilla koko<br />
alueella.<br />
Mustaviklo ja pikkukuovi ovat Suomen erityisvastuulajeja<br />
(Leivo ym. 2002). Molempien pesi-<br />
mäkanta Paistunturi–Kevo-alueella on useita satoja<br />
pareja – pikkukuovin todennäköisesti jopa yli<br />
tuhat paria. Mustaviklon esiintyminen painottuu<br />
koivuvyöhykkeen nevarämeille ja tunturiylängön<br />
palsasoille. Pikkukuovi esiintyy yleensä tunturien<br />
alaosissa metsä- ja puurajan tuntumassa olevilla<br />
kuivahkoilla soilla. Sitä ei tavata juurikaan palsasoilla<br />
eikä koivuvyöhykkeen suurilla nevarämeillä.<br />
Valkovikloa, joka on levinneisyydeltään Metsä-<br />
Lapin laji, tavataan pesivänä lähinnä vain erämaan<br />
itäosissa muun muassa Cuokkaskáidin alueella ja<br />
lounaisosassa mäntymetsävyöhykkeellä.<br />
Paistunturi–Kevo-alue on nykyään yksi punakuirin<br />
keskeisimmistä esiintymisalueista Inarin<br />
Lapissa. Kirjallisuudessa lajin tyypillisenä asuinpaikkana<br />
mainitaan palsasuot. Paljon useammin<br />
sitä kuitenkin tavataan pienialaisilla tunturirinteiden<br />
soilla, usein samoilla alueilla pikkukuovin<br />
kanssa. Punakuirin kanta vaihtelee voimakkaasti.<br />
Väisänen ym. (1998) arvioivat koko Suomen kannan<br />
kooksi vuosivaihtelu huomioiden 200–500<br />
paria. Lajin levinneisyys ulottuu Fennoskandian<br />
pohjoisosista Euraasian poikki aina Alaskaan<br />
saakka (Väisänen ym. 1998). Fennoskandiassa<br />
laji on runsain Suomen Lapissa. Ruotsista on<br />
julkaistu vain muutama pesimäaikainen havainto.<br />
Laji pesi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa lukuisissa<br />
paikoissa Enontekiöllä, Pohjois-Kittilässä<br />
ja Inarissa (Merikallio 1958, Laine 1962). Vilkas<br />
munien keruu vähensi punakuirien määrää ja ilmeisesti<br />
hävitti kannan monilta alueilta. Utsjoen<br />
koillisosasta (nykyinen Kaldoaivin erämaa-alue)<br />
löytyi runsas populaatio vuosina 1953–1961.<br />
Jänkäsirriäinen elelee matalaa ja harvahkoa<br />
saraa kasvavilla nevarämeillä ja rimpipintasoilla.<br />
Sen pohjoinen levinneisyys ulottuu Biesjeaggille<br />
(3–5 paria) ja Pieran Marin jängälle (10–20 paria).<br />
Viime vuosina pohjoisin pesintään viittaava<br />
havainto on tehty palsasuolla Kevon luonnonpuistossa<br />
Fállát-tuntureilla. Paistunturin ylängön<br />
suurimmalla suoalueella, Liŋkinjeaggilla, jänkäsirriäinen<br />
on havaittu vain kerran.<br />
Kurjen pesimäalue ulottuu pohjoisessa Sammuttijängän–Vaijoenjängän<br />
(Karhu & Osmonen<br />
2000, Osmonen 2002) ja Pieran Marin jängän<br />
soidensuojelualueille. Varmistettuja pesintöjä on<br />
tiedossa myös Hanhijängän–Pierkivaaranjängän<br />
soidensuojelualueelta ja pesimiseen viittaavia havaintoja<br />
Kaamasjoen Kivivuopajanjängältä.<br />
Sinisuohaukan pohjoinen levinneisyys ulottuu<br />
lähes samoille alueille kuin kurjen levinneisyys.<br />
73
Change language