a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
2.4.3 Kurut ja uomat<br />
Erilaiset kurut ja uomat ovat jäätiköltä virranneiden<br />
sulamisvesien synnyttämiä. Vaikka ne ovat<br />
nykyisin kuivina tai niiden pohjalla virtaa vain<br />
vähäinen puro, niissä on näkyvissä huomattavien<br />
vesimassojen aiheuttaman eroosiotoiminnan<br />
merkkejä. Kuruja ja uomia esiintyy useimmiten<br />
tunturien rinteillä sekä niiden välisissä laaksoissa.<br />
Suohpášoaivin pohjoispuolella (kuva 3) esiintyy<br />
kolme ns. satulakurua. Satulakuru sijaitsee<br />
yleensä kahden tunturihuipun välissä olevan harjanteen<br />
matalimmassa kohdassa eli satulassa. Sen<br />
synty liittyy jäätikön sulamisen alkuvaiheeseen,<br />
jolloin korkeimmat huiput kohosivat jäättöminä<br />
alueina eli nunatakkeina jäätikön pinnan yläpuolella.<br />
Sulamisvesiä kerääntyi huippujen ympärille,<br />
jäätikön reunan ja tunturin rinteen väliin. Ne<br />
virtasivat satulakohdasta tunturisselänteen yli kuluttaen<br />
alla olevan jäätikön puhki. Kulutus jatkui<br />
alla olevaan kallioon, ja siihen alkoi syntyä satulakuru.<br />
Suohpášoaivin alueen pohjoisin satulakuru<br />
on noin puoli kilometriä pitkä, 100 metriä leveä<br />
ja jopa 40 metriä syvä kallioseinäinen rotko (Syrilä<br />
1965). Vaikka se onkin sulamisvesivirtauksen<br />
synnyttämä, myös alla olevassa kalliossa olevat<br />
rikkonaiset kohdat ovat auttaneet virtaavan veden<br />
kulutustyötä ja kurun syntyä.<br />
Paistunturi–Kevo-alueella esiintyy yleisesti<br />
tunturin rinnettä viistoon alas kulkevia uomia,<br />
joita kutsutaan lieveuomiksi. Ne syntyivät jäätikön<br />
sulamisen loppuvaiheessa, jolloin jäätikkö<br />
peitti kielekkeinä laaksojen pohjia samalla kun<br />
rinteiden yläosat olivat jo jäästä vapaina. Jäätikkökielekkeiden<br />
pinnalla virranneet keväiset sulamisvedet<br />
kerääntyivät niiden reunoille ja kääntyivät<br />
virtaamaan tunturin rinteen ja kielekkeen välistä<br />
saumaa myöten. Virtaus kulutti rinteeseen uoman,<br />
jota kutsutaan lieveuomaksi. Kesän aikana<br />
jäätikkö oheni ja sen pinta laski. Talven tultua<br />
sulaminen pysähtyi. Seuraavana keväänä syntyi<br />
samalla tavoin uusi uoma edellisen alapuolelle.<br />
Jäätikön ohenemisen jatkuessa lieveuomista syntyi<br />
kymmeniä samansuuntaisia uomia käsittäviä<br />
lieveuomaparvia. Suohpášoaivin satulakurujen<br />
itä- ja koillispuolella esiintyy lieveuomia, joiden<br />
pituus vaihtelee 100 metristä kilometriin ja syvyys<br />
puolesta metristä kahteen metriin. Osa uomista<br />
on 5–8 metriä syviä ja vietoltaan jyrkempiä ns.<br />
reunanalus- eli sublateraalisia uomia (Syrilä 1965).<br />
24<br />
Ne syntyivät sulamisvesien tunkeutuessa jäätikön<br />
reunaosien alle, jolloin niissä saattoi virrata vesiä<br />
useiden vuosien ajan. Suohpášoaivin uomasto on<br />
yksi Kevon alueen edustavimmista. Maastossa selvästi<br />
näkyviä säännöllisiä lieveuomaparvia esiintyy<br />
myös Ruohtirin kaakkoisrinteellä (kuva 3), Luomusjärvien<br />
itäpuolella olevan Geatgielasin länsirinteellä,<br />
Suohpáščielgin kaakkoisrinteellä, Stuorra<br />
Biesvárrin ympärillä, Stuorrageađggegielasin<br />
kaakkoisrinteellä ja Áhkovárrin etelärinteellä<br />
(Koskinen 2005). Gáimmoaivin länsi- ja itäpuolella<br />
on puuttomassa maastossa selvästi erottuvia,<br />
syvälle moreeniin kuluneita reunanalusuomia.<br />
Lieveuomaparven alapäässä saattaa toisinaan<br />
esiintyä kohtisuoraan rinnettä alas kulkevia nieluuomia.<br />
Ne syntyivät lieveuomissa virranneen sulamisveden<br />
tunkeuduttua jäätikössä olleita railoa<br />
pitkin sen reunan alle ja kulutettua sinne uoman.<br />
Nielu-uomia on esimerkiksi Njávgoaivin länsirinteellä<br />
(kuva 3). Goahppelášjávrin länsirannalla<br />
on kymmenen metriä syviä laakson pohjaa kohti<br />
viettäviä nielu-uomia.<br />
Lieveuomilla on merkitystä tutkittaessa mannerjään<br />
sulamista ja sen reunan ohenemista ja<br />
perääntymistä. Niitä ei useinkaan voi sitoa jäätikön<br />
reunan vuosittaiseen perääntymiseen, mutta<br />
niiden avulla on mahdollista määrittää jäätikön<br />
reunan asemia hyvin tarkkaan ja saada kuva mannerjäätikön<br />
pinnan viettosuunnasta, kaltevuudesta<br />
sekä jäätikön ohenemisesta. Jäätikön reunaosassa<br />
sen pinnan vietto oli keskimäärin 1,5–3 metriä<br />
sadalla metrillä, mutta se saattoi vaihdella eri paikoissa<br />
suuresti. Esimerkiksi kapeissa solissa jäätikkökieleke<br />
muuttui jäätikköputoukseksi, jonka<br />
pinta vietti hyvin jyrkästi kohti sen kärkeä. Paistunturi–Kevo-alueella<br />
jäätikön reuna oheni noin<br />
1,2–3,5 metriä vuodessa ja sen reunan voi arvioida<br />
perääntyneen noin 250 metriä vuodessa.<br />
Kevon, Čieskadasjohkan ja Goahppelášjohkan<br />
laaksot ja niiden pohjalla olevat avokalliot ovat<br />
jäätikköjokieroosion ja sitä seuranneen sulamisvesieroosion<br />
kuluttamia ja puhdistamia. Moskkoskáidin<br />
eteläpuolella Kevon ja Čieskadasjohkan<br />
välissä olevan niemen poikki kulkee jäätikköjoen<br />
synnyttämä ns. subglasiaalinen uoma. Se syntyi<br />
jäätikön pohjalla sulamisvesitunnelissa vallinneen<br />
voimakkaan hydrostaattisen paineen tuloksena,<br />
kun Luomusjärvien–Kevon harjujakson kerrostanut<br />
jäätikköjoki oikaisi Suohpáščielgin pohjoispuolitse<br />
suoraan Čieskadasjohkan laaksoon<br />
ja sieltä Kevon laaksoon. Vasta jäätikön sulamisen
Change language