a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
Hyvinä myyrävuosina muutamia pareja pesii todennäköisesti<br />
Kaamasjoen vesistöalueen suurimmilla<br />
suoalueilla.<br />
Tunturipöllö on tavattu Paistunturin erämaaalueella<br />
varsin usein. Suomen oloissa poikkeuksellinen<br />
tunturipöllön joukkopesintä (21 reviiriä)<br />
todettiin erämaa-alueella vuonna 1987 ja seuraavana<br />
vuonna Utsjoen itäosissa Kaldoaivin erämaa-alueella<br />
(Hytönen 1989, Väisänen ym.1998,<br />
Karhu & Osmonen 2000, Osmonen 2002). Näiden<br />
joukkopesintöjen jälkeen tunturipöllön pesintä<br />
varmistettiin Lapin alueella seuraavan kerran<br />
vasta kesällä 2003, kun Paistunturin erämaa-alueella<br />
tavattiin lentopoikue.<br />
Lapinkirvinen on arktisen tundran asukki. Sen<br />
levinneisyys ulottuu Ruijasta Kaldoaivin ja Paistunturin<br />
erämaa-alueen rehevimmille pajukkosoille.<br />
Liŋkinjeaggin alueella lapinkirvisen kanta on<br />
tihein koko Inarin Lapin alueella. Lajin runsaus<br />
ja levinneisyys vaihtelevat oikukkaasti vuodesta<br />
toiseen – jyrkkä kannanvaihtelu ja ajoittainen<br />
katoaminen entisiltä pesimäalueilta on lajille tyypillistä<br />
(Hyytiä ym. 1983, Väisänen ym. 1998).<br />
Pitkäaikaisista kannan- ja levinneisyyden muutoksista<br />
ei tiedetä juuri mitään. Ilmeisesti laji ei ole<br />
kovin paikkauskollinen, vaan asettuu pesimään<br />
sinne, missä olot ovat alkukesällä suotuisimmat.<br />
Hyvinä esimerkkeinä ovat lintuharrastajien suosimat<br />
Biesjeaggin ja Luopmošjohjeaggin suoalueet:<br />
vuosina 1952 ja 1954–1956 lapinkirvistä<br />
ei tavattu näillä alueilla lainkaan, mutta vuonna<br />
1958 laji oli yleinen (Merikallio 1958, Haartman<br />
ym. 1971, Hyytiä ym. 1983, Väisänen ym. 1998).<br />
Myös vuosina 1966–1968 laji pesi alueella sopivassa<br />
ympäristössä yleisenä, mutta vuonna 1969<br />
kanta oli selvästi vähentynyt ja hävisi 1970-luvun<br />
alussa entisiltä pesimäsijoiltaan tyystin (Hildén<br />
1967, Hyytiä ym. 1983).<br />
6.2.5 Tunturipaljakat<br />
Inarin Lapin laajimmat puuttomat tunturipaljakat<br />
sijaitsevat Paistunturi–Kevo-alueella. Paljakan<br />
kokonaispinta-ala on noin 111 100 hehtaaria ja<br />
osuus alueen koko pinta-alasta 47 % (Ylä-Lapin<br />
biotooppikuviotiedot 2001, Sihvo 2002). Lisäksi<br />
hyvin harvapuustoisia, lähes aukeita (latvustopeittävyys<br />
< 10 %) puurajakoivikoita ja entisiä<br />
tunturimittarituhoalueita (= ”pikkukuovibiotoopit”)<br />
on noin 31 200 hehtaaria, 13 prosenttia<br />
pinta-alasta. Yli 400 metrin korkeudella olevista<br />
74<br />
paljakoista 11 600 hehtaaria luokitellaan kivikkoisiksi<br />
tai rakkaisiksi (= kiirunan ja pulmusen<br />
elinympäristöä) ja 19 900 hehtaaria vähäkivisiksi<br />
(= keräkurmitsan mieliympäristöä).<br />
Paljakan varpuslinnuista ovat runsaslukuisimpia<br />
lapinsirkku ja niittykirvinen sekä kahlaajista<br />
kapustarinta. Niiden mieliympäristöä ovat varvikkoiset<br />
tunturikankaat ja soistuneet pajua, katajaa<br />
ja vaivaiskoivua kasvavat tunturipurojen varret.<br />
Kannan huippuvuosina puronvarsien pensaikoissa<br />
pesivät myös urpiainen ja riekko. Lakialueiden<br />
niukkavarpuisilla kankailla asustelee yleensä vain<br />
keräkurmitsa. Paistunturi–Kevo-alueen keräkurmitsakanta<br />
on maamme runsaimpia (Väisänen<br />
ym. 1998, Leivo ym. 2002), ellei jopa runsain.<br />
Pesimäkanta on varovaisesti arvioiden 200–500<br />
paria, joten merkittävän pesimisalueen (FINIBA)<br />
raja-arvo 30 paria ylittyy reippaasti (Leivo ym.<br />
2002). Keräkurmitsaa on tavattu ainakin seuraavilla<br />
tuntureilla: Birkeoaivi, Erttetvárri, Fállát,<br />
Gamoaivi, Gáimmoaivi, Gamajohgeašoaivi,<br />
Geatgielas, Goahppeloaivi, Gompunčohkka,<br />
Gopmirdanoaivi, Guivi, Guovdoaivi, Hoigadanoaivi,<br />
Moskkoskáidi, Náhppevárri, Njávgoaivi,<br />
Purnuvaara, Ráššoaivi, Rišnjárvárri, Roavveoaivi,<br />
Ruohtir, Sirráčohkka, Stuorra Biesvárri, Stuorraroadjá<br />
ja Suohpášoaivi.<br />
Kiiruna ja pulmunen asustavat paljakan kivikoissa<br />
ja louhikoissa. Samoilla alueilla esiintyy<br />
usein myös kivitasku. Lumenviipymiltä lähtevät<br />
sulamisvesien varret ovat niiden mieliympäristöä,<br />
koska siellä on tarjolla runsaasti erilaista hyönteisravintoa.<br />
Kiirunaa on tavattu seuraavissa paikoissa:<br />
Bađđaskáidi, Birkeoaivi, Birkeráhppát,<br />
Erttetjuovva, Erttetvárri, Fállát, Gahpermaras,<br />
Gáimmoaivi, Gamoaivi, Gistuskáidi, Goahppeloaivi,<br />
Guovdoaivi, Guivi, Jiesnnalvárri, Junttejohoaivi,<br />
Njalatoaivi, Njávgoaivi, Orošoaivi,<br />
Bođosroadjá, Raššoaivi, Rišnjárvárri, Ruohtir,<br />
Suohpáščielgi, Suohpášoaivi ja Uhcaroadjá. Poikolainen<br />
ym. (1999) tutkivat kanakoirien avulla<br />
kiirunatiheyksiä Pohjois-Lapissa. Tiheys oli yleensä<br />
yksi pesivä pari neliökilometriä kohden, kaikkein<br />
parhaimmilla tunturihuipuilla kolme paria<br />
neliökilometrillä. Vastaavilla tiheyksillä Paistunturi–Kevo-alueen<br />
keskimääräiseksi kiirunakannaksi<br />
saadaan 400–600 paria.<br />
Tunturikiuru oli vielä 1950-luvulla tunturiylänköjen<br />
luonteenomaisimpia lintuja Suomessa (Merikallio<br />
1958, Hildén 1987, Halkka 1993, vertaa<br />
myös Tenovuo 1955, Hildén 1967 ja Lähdesmäki
Change language