a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
a161.pdf (9 MB) - Metsähallituksen julkaisut
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
loppuvaiheessa sulamisvesivirta ohjautui suoraan<br />
Moskkoskáidin pohjoispuolitse Kevon kanjoniin.<br />
Vanhasta jäätikköjoen pohjasta jäi jäljelle noin<br />
200–300 metriä leveä, osaksi kallioon asti kulunut<br />
uoma, joka on nykyisin kuivana.<br />
2.4.4 Kaamasjoen jääjärvi<br />
Kaamasjoen laaksossa ollut jääjärvi (Seppälä<br />
1980) oli laajin alueelle syntyneistä jäätikön patoamista<br />
järvialtaista. Sen syntyyn vaikutti alueen<br />
voimakas pinnanmuodostus sekä etelään perääntynyt<br />
jäätikön reuna, joka esti jäätiköltä ja jäätikköjoista<br />
purkautunutta sulamisvettä virtaamasta<br />
kaakkoon.<br />
Jäätikön sulamisen alkuvaiheessa jääjärvi peitti<br />
Ruohtervada Rávdojávrin -järven ympäristöä ja<br />
sen vedet laskivat Čieskadasjohkan laakson kautta<br />
pohjoiseen Kevojokeen. Laakson pohjalla olevan<br />
kynnyskohdan korkeuden perusteella jääjärven<br />
vedenpinta asettui noin 295–300 metrin korkeudelle<br />
(kuva 7A). Jäätikön reunan peräännyttyä<br />
muutamia kilometrejä etelään aukeni uusi, matalammalla<br />
tasolla ollut lasku-uoma Cuovžájohkan<br />
laaksoon. Vedenpinta laski 265 metrin korkeudelle.<br />
Soahkemohjávrrit-järven luoteispuolella oleva<br />
tasalakinen delta kerrostui tälle tasolle (kuva<br />
7B). Seuraavissa vaiheissa jääjärvi kasvoi itään.<br />
Vuomavaaran etelärinteelle syntyi sarja sulamisvesiuomia,<br />
joita myöten jääjärven vedet alkoivat<br />
virrata itään.<br />
Selviä pidempiaikaisia jääjärvivaiheita ei enää<br />
päässyt syntymään, sillä vedenpinta laski kaiken<br />
aikaa uusien, edellistä alemmalla tasolla olevien<br />
maaston kohtien paljastuessa jäätikön reunan alta.<br />
Kiellajoen ja Kaamasjoen yhtymäkohtaan kerrostuneen<br />
deltan pinta kuvastaa vaihetta, jolloin<br />
vedenpinta oli noin 210 metrin korkeudella. Laajimmillaan<br />
jääjärvi oli silloin, kun sen vedenpinta<br />
oli noin 200 metrin korkeudella (Seppälä 1980).<br />
Jääjärvi peitti erämaa-alueen kaakkoiskulmassa<br />
olevaa tasaista aluetta, ja sen lasku-uoma kulki<br />
Pierkivaaranjängän pohjoisreunaa seuraten Syysjärven<br />
eteläpuolelle ja kohti Inarijärveä. Jäätikön<br />
peräännyttyä Kaamasjoen laaksosta sulamisvedet<br />
pääsivät virtaamaan esteettä kaakkoon ja jääjärvi<br />
kuivui.<br />
2.5 Jääkauden jälkeiset tapahtumat<br />
Peter Johansson<br />
Varsin pian jäätikön häviämisen jälkeen alkoi<br />
kasvillisuuden kehitys. Aluksi oli lyhyt heinäkasvillisuuden<br />
vaihe, sillä kylmän jäätikön läheisyys<br />
esti puuvartisten kasvien kasvun. Ilmaston lämpenemisen<br />
seurauksena ensimmäiset alueelle levinneet<br />
puut olivat koivu ja harmaaleppä. Selvä<br />
muutos alueen kasvillisuudessa tapahtui noin<br />
9 000–8 000 vuotta sitten, jolloin mänty saapui<br />
sinne. Jääkauden jälkeisen ajan ilmastollisesti<br />
suotuisin ajanjakso oli noin 8 000–5 000 vuotta<br />
sitten. Vuoden keskilämpö oli silloin noin kaksi<br />
astetta nykyistä korkeampi. Sen seurauksena mänty<br />
kasvoi tuntureilla jopa 200 metriä ylempänä<br />
kuin nykyisin ja sitä esiintyi lähes koko alueella.<br />
Ilmasto viileni uudelleen noin 5 000 vuotta sitten.<br />
Siitä alkoi mäntymetsien taantuminen. Tämän<br />
hetkinen mäntymetsien pohjoisraja syntyi noin<br />
3 000 vuotta sitten. Kevon ja Utsjoen laaksojen<br />
nykyiset männiköt ovat jäänteitä eli reliktejä aiemmin<br />
yhtenäisinä kasvaneista mäntymetsistä.<br />
2.5.1 Rapautumat ja talukset<br />
Jääkauden jälkeen alueella on tapahtunut ja tapahtuu<br />
edelleen erilaisia geologisia prosesseja. Yksi<br />
niistä on rapautuminen. Vuorokauden eri aikoina<br />
tapahtuvat lämpötilan vaihtelut aiheuttavat kallion<br />
ja lohkareiden pinnalla vuorotellen laajenemista ja<br />
kutistumista. Vuosien mittaan kiven pinta alkaa<br />
hilseillä ja hiljalleen se murenee irti. Laajeneminen<br />
ja kutistuminen saavat aikaan jännityksiä, jotka<br />
lauetessaan synnyttävät kiveen hiushalkeamia.<br />
Niihin tunkeutuu vettä, joka jäätyessään laajenee<br />
ja suurentaa halkeamia kerta kerralta. Lopulta halkeama<br />
kasvaa niin suureksi, että kallion pinnasta<br />
irtoaa teräväreunainen kappale, tai kallio hajoaa<br />
särmikkäiksi irtolohkareiksi. Rapautumista tapahtuu<br />
varsinkin keväisin ja syksyisin, jolloin ilman<br />
lämpötila vaihtelee lämpö- ja pakkasasteiden välillä.<br />
Rapautuminen on voimakkainta varjoisilla<br />
pohjoiseen ja itään viettävillä rinteillä, sillä siellä<br />
on runsaimmin lumilaikkuja, joista valuu vettä<br />
kallion rakoihin pitkälle kesään.<br />
Vuosituhansia kestänyt fysikaalinen rapautuminen<br />
on vaikuttanut alueen maanpinnanmuotoihin<br />
ja maisemaan. Näkyvimpänä tuloksena ovat<br />
25
Change language