Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

54
kun niitä tarkastellaan sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen kontekstissa, jossa huomioidaan
myös valtasuhteet ja rakenteet. Kukin ihminen rakentaa todellisuutensa omien havaintojen
perusteella. (Burr 2004, 60 - 61; 2006, 14.)
Konstruktivistista oppimiskäsitystä kritisoidaan. Scardamalia ja Bereiter (2006, 2) pitävät sitä
rajallisena, koska oppimisen painopiste on yksilössä, vaikkakin hän sosiaalistuu yhteisöön.
Sen sijaan tiedonrakentelun pedagogiikalla opiskelijoita pyritään kasvattamaan kohti tiedon
luomisen kulttuuria. Tällöin voidaan kehittää tiedonrakentelussa tarvittavien pätevyyksien
lisäksi sitä, että opiskelijat näkevät itsensä ja työnsä entistä laajemmin tulevaisuuden kulttuurin
rakentajiksi. Burrin (2006, 12 - 17; 30 - 31) mukaan tieto on sidoksissa sosiaaliseen toimintaan,
joka syntyy ihmisten välisissä tiloissa ja suhteissa. Lähes kaikki omaan itseen ja
maailmaan liittyvä tieto kyseenalaistetaan. Tiedon uskotaan vahvistuvan sosiaalisissa prosesseissa,
jolloin todellisuus rakennetaan kielen avulla. Kieli on ajattelun perusta ja antaa merkitykselliset
luokitukset sekä käsitteet todellisuudelle ja kokemuksille. Tiedon synnyttämisen
kannalta on syytä keskittyä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja arjen sosiaalisiin käytänteisiin.
Myös persoonallisuus tai paremminkin minuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa eli suhteissa
toisiin, jolloin se ei ole ihmisten sisällä vaan heidän välillään.
Ihminen oppii käytännössä osallistumalla yhteisölliseen toimintaan ja vuorovaikutukseen,
sillä yhteisössä on mahdollisuus osallistua monin tavoin. Tällaisessa sosiokulttuurisessa lähestymistavassa
yksilö sisäistää yhteisön tiedolliset konstruktiot osana sosiaalistumista ja tulee
riippuvaiseksi yhteisöstä. Yhteisöllinen korostus vähentää yksilön uskoa omiin mahdollisuuksiin
itsenäisen todellisuuskäsityksen muodostajana. (Puolimatka 2002, 93, 96.) Ruohotien
(2000b, 79 - 80) mukaan sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli perustuu siihen, että vuorovaikutuksessa
on mahdollisuus arvioida omia ajatuksia itsekseen ja muiden kanssa ryhmässä perustellen
omia ratkaisujaan. Tällöin voi kyseenalaistaa omia ajatteluprosesseja, ennakkooletuksia
ja itsestäänselvyyksiä sekä oppia muilta. Tieto on myös suhteellista ja tieteen totuudet
nähdään eri aikoina erilaisina, eikä edistystä saavuteta vain uusien löydösten kautta vaan
löytämällä uusia tapoja käsitteellistää ja jäsentää olemassa olevaa tietoa. Myös Sarjan ja Janhosen
(2009, 76, 83) mukaan yhteiskehittelyn onnistumisen ehto on jatkuva dialogi ja sen
kautta yhteisen kielen löytäminen. Yhteiskehittelyn kautta syntyvät myös yhteisen toiminnan
säännöt, yhteistyön muodot ja kunkin tahon tehtävä yhteisiin tavoitteisiin pyrittäessä. Kyseessä
oli oppimisverkostohanke, jonka tavoitteina olivat a) edistää yläkoululaisia pysymään opintiellä
opintoverkossa ja b) koulusosionomin tehtäväalueen selkiyttäminen sekä c) sairaanhoi-