Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

teisiin, en ole ko. kohtaa väkivaltakannanotoksi luokitellut. Toki pelkkä väkivaltanäytön
referointikin kertoo asian tulleen noteeratuksi, mutta tuomarin näkemystä väkivallasta
on siitä silti vaikea analysoida. Kaiken huoltoriidassa annetun näytön kuvaamisen jälkeen
todetaan joskus yksinkertaisesti, että esille ei ole tullut mitään sellaista, joka estäisi
yhteishuollon tai tavalliset tapaamiset. Tämänkaltaisia ilmauksia en ole myöskään laskenut
mukaan väkivaltakannanotoiksi, vaikka se mahdollisuuksien rajoissa olisikin.
Samoin en ole johtopäätöksiä vanhempien riitaisista väleistä määritellyt kannanotoiksi
väkivaltaan, jos riitaisuuden kuvaukseen ei liity mitään riitaisuutta tarkemmin määrittelevää
ilmaisua kuten esimerkiksi ”vakavia riitaisuuksia”. Liian moniselitteisiä ilmauksia
ovat myös esimerkiksi lauseet vanhempien ”menettelytavoista” tai äidin ”väsymisestä”.
Näihin termeihin voi sisältyä väkivallan arviointia, mutta tarpeeksi suoraa se ei analyysini
tavoitteiden kannalta ole.
Lopulta päädyin tulkitsemaan väkivaltakannanotoiksi sellaiset ilmaisut, joita lukiessa
oli järkevää ja luontevaa ajatella, että niissä puhutaan ensisijaisesti väkivallasta.
Tällöin lukija voi kohtuullisen suurella varmuudella tulkita tekstin kertovan juuri väkivallasta
eikä muista ongelmista. Omaan lukutapaani luottaminen on realistista, koska
väkivallan esiin lukemiseni perustuu kuitenkin jaettuihin kulttuurisiin ymmärryksiin,
enkä ole pyrkinyt lukemaan väkivaltakannanottoja väkisin esiin rivien väleistä. Tärkeää
on, millaisia erilaisia käsityksiä väkivallasta ja sen merkityksestä tuodaan esille. Rajauksestani
seuraa kuitenkin, että epäsuorat viittaukset ja niihin mahdollisesti kiteytyvät
väkivaltakannanotot jäävät käsittelemättä. Havainto siitä, että väkivallasta kirjoitettaessa
käytetään usein erilaisia epäsuoran kielenkäytön keinoja ja monitulkintaisia ilmauksia,
on jo kuitenkin sinänsä tärkeä tutkimustulos.
Perusteluteksteissä voi olla yksi tai useampi tapa ottaa kantaa väkivaltaan. Väitteiden
totuudellisuutta voidaan arvioida eri tavoin, ja väkivallan painoarvo voidaan myöntää
tai kieltää useammallakin eri argumentilla samassa perustelutekstissä. Käsittelen tässä
luvussa väkivaltakannanottoja näistä eri näkökulmista. Ensin käyn kuitenkin läpi, miten
väkivaltakannanottoja sisältävät perustelutekstit jakautuvat aineistossa. Sen jälkeen
siirryn sisällöllisempään analyysiin ja katson, miten väkivaltaväitteiden paikkaansa pitämistä
arvioidaan. Sitten keskityn kysymyksiin, vaikuttaako väkivalta ratkaisuun vai ei
ja millä argumenteilla väkivallan painoarvo ratkaisulle myönnetään tai kielletään. Lisäksi
pohdin, millaisia väkivaltadiskursseja argumentoinnissa hyödynnetään ja rakennetaan.
Kerron nyt, kuinka monessa perustelutekstissä tuomioistuin ottaa kantaa väkivaltaan.
Lisäksi tarkastelen väkivaltakannanottojen sisältymistä perusteluteksteihin viiden
119