Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

daan vanhempien ja lasten perhesuhteita ja elämäntilanteita laajasti. Kysyin, miten selvityksissä
kirjoitetaan väkivallasta ja mitä johtopäätöksiä siitä tehdään. Analyysin mukaan
on suhteellisen tavallista, että väkivallasta ei yksinkertaisesti kirjoiteta selvityksiin
mitään, olipa se sitten parisuhdeväkivaltaa tai lapsiin kohdistuvaa, tai se kirjoitetaan rivien
väleihin niin, että sitä on ulkopuolisen tutkijan vaikea sieltä lukea. Kun väkivallasta
sitten kirjoitetaan, se tehdään usein ympäripyöreästi ja kiertoilmauksin. Toki selvitysten
joukossa on myös väkivallasta hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia sisältäviä tekstejä.
Sosiaalityöntekijät näyttävät osaksi välttelevän omien väkivalta-arvioidensa kirjaamista,
sillä kovin usein selvityksissä ei kerrota, mitä mieltä he itse ovat väkivallan mahdollisuudesta
ja merkityksestä huoltoriitaprosessille. Sosiaalityöntekijöiden ottaessa kantaa
väkivaltaväitteisiin tärkeäksi nousee toisilta viranomaisilta saatu väkivaltatieto. Väkivaltaväitteiden
ja -tiedon arvioinnissa käytetään apuna myös lasten ja vanhempien käyttäytymisen
havainnointia.
Tuomareiden ja sosiaalityöntekijöiden tavoissa käsitellä väkivaltaväitteitä on paljon
yhtäläisyyksiä. Kummankin ammattiryhmän arvioissa merkittävälle osalla mahdollisesta
väkivallasta käy niin, että se katoaa tai siihen ei oteta mitään avointa kantaa. Väkivaltaa
koskeva kielenkäyttö on usein sekä tuomareilla että sosiaalityöntekijöillä epätarkkaa,
ympäripyöreää ja osin jopa silottelevaa. Tästä rakentuu se vaikutelma, että väkivaltaan
ei mielellään puututa ja että siitä suoraan ja selkeästi kirjoittaminen huoltoriitaprosessin
yhteydessä on vaikeaa tai vastahakoista. Molemmat ammattikunnat myös nojaavat voimakkaasti
muilta viranomaisilta ja auttamistahoilta tulevaan väkivaltatietoon. Tuomarit
ja sosiaalityöntekijät arvioivat väkivaltaa usein sen pohjalta, mitä siitä on aiemmin kirjattu
muissa yhteyksissä asiakirjoihin, rekistereihin ja asiakastietokantoihin. Näin väkivallan
määrittely huoltoriidoissa pohjautuu aiemmin tehdyille kuvauksille ja tulkinnoille
väkivaltatilanteista. Myös väkivallalle annettu painoarvo vaihtelee epäsystemaattisesti
sekä päätösten perusteluissa että olosuhdeselvityksessä. Nämä yhtäläisyydet eivät kuitenkaan
merkitse, että tuomareiden tapa käsitellä ja määritellä väkivaltaväitteitä olisi
suoraan seurausta sosiaalityöntekijöiden esittämistä käsityksistä. Tuomarit ottavat väkivaltaa
koskevassa harkinnassaan huomioon paljon muutakin näyttöä kuin sosiaalitoimen
selvitykset. Samoissakin tapauksissa voi myös olla niin, että toinen ammattiryhmä ei
asiakirjatekstissä kirjoita väkivallasta mitään ja toinen taas puuttuu siihen.
Huoltoriidan viranomaisten tapa käsitellä väkivaltaväitteitä suhteessa lapsen etuun
näyttää asiakirja-aineiston valossa varsin epäjärjestelmälliseltä. Väkivaltaa ei kirjata
systemaattisesti asiakirjoihin eikä sitä arvioida ja tulkita yhdenmukaisesti tai ennakoitavasti.
Hieman yllättäen sain myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön suhteen hyvin sa-
233