Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

vanhempien suhteita on jo ennen eroa leimannut epävakaus, laiminlyönti tai väkivalta.
Näissä tilanteissa tavoite vanhemmuuden jatkumisesta ennallaan on huonosti perusteltavissa
lapsen edun mukaisena. Ottosen pohtii kriittisesti, että tällöin perhelainsäädännössä
elävä hyvinvointivaltiollinen tasa-arvoretoriikka ja puhe lapsen tarpeesta saada pitää
molemmat vanhempansa rakentaa sellaista perhe-elämää, joka perustuu ennemmin genetiikkaan
ja myyttiset mittasuhteet saaviin biologisiin siteisiin eikä olemassa oleviin
sosiaalisiin suhteisiin.
Väkivallan ja vanhemmuuden käsittelyn ongelmien voi siis nähdä kumpuavan
huolto- ja tapaamiskäytäntöjen lainsäädännöllisistä periaatteista, niihin kytkeytyvästä
perheideologiasta ja biologisen vanhemmuuden painottamisesta. Väkivallan sivuuttaminen,
vähättely ja sen vaihteleva kohtaaminen on mahdollista asettaa myös laajempaan
hyvinvointivaltiolliseen kontekstiin. Eurooppalaista väkivalta- ja lastensuojelutyötä tutkinut
Keith Pringle (2005) on todennut, että se, miten väkivaltaan ja lapsen seksuaaliseen
hyväksikäyttöön suhtaudutaan, pitää nähdä yhtenä keskeisenä hyvinvointivaltion
toimivuuden indikaattorina. Pringlen ehdottamasta näkökulmasta katsottuna Pohjoismaat
ja Suomi eivät näyttäydy kansainvälisten vertailujen ”kehittyneimpinä” hyvinvointivaltioina.
Suvi Ronkainen (2008) analysoi, että suomalainen hyvinvointivaltio ei ole ollut
vahva toimija väkivallan suhteen. Hyvinvointivaltio ei ole ottanut selkeästi vastuuta väkivallasta
vaan pikemminkin sietänyt sitä pitkään. Ronkainen muistuttaa, että väkivallan
vastainen valtakunnallinen työ on alkanut vasta 1990-luvulla, ja käytännössä alueelliset
erot palveluiden saamisessa ovat edelleen suuret. Esimerkiksi pitkäaikaisen tuen ja terapian
saaminen parisuhdeväkivallan vuoksi on epävarmaa. Julkinen sektori ei ole vastannut
väkivaltaan keskittyvästä auttamistyöstä, vaan väkivaltatyö sijoittuu suurelta osin
järjestöjen piiriin, ja sen rahoitus on usein projektiluontoista. Ronkainen kiinnittää
huomiota myös siihen, että väkivallan seuraukset uhreille on tunnistettu meillä varsin
hitaasti. Rikoksen kohteeksi joutumisen kokemusta ymmärtävä uhriperspektiivi on tullut
Suomeen myöhemmin kuin moneen muuhun Euroopan maahan. Vieläkin suhtautuminen
väkivallan aiheuttamaan traumatisoitumiseen on vaihtelevaa ja ambivalenttia, ja
uhreilta itseltään odotetaan Ronkaisen mukaan vahvaa toimijuutta. Ronkaisen käsitys
suomalaisen hyvinvointivaltion suhtautumisesta väkivallan seurauksiin ja uhrin asemaan
on osuva myös huoltoriita-aineistossa.
Hyvinvointivaltion hidas reagointi väkivaltaongelmaan näkyy myös siinä, miten
lasten ja nuorten kokemaan väkivaltaan on suhtauduttu. Sitä ei esimerkiksi tilastoida
säännöllisesti (mt., 390). Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakentälle on vasta 2000-
236