Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

Ensiksikin esimerkistä voi huomata sen, miten väkivalta tulee selvästi esiin äidin
kertomana. Tekstissä on ilmaisuja kuten ”mielestä” ja ”mukaan”, jotka korostavat, että
kyse on juuri äidin eikä sosiaalityöntekijöiden tulkinnoista. Sosiaalityöntekijät ovat kuitenkin
nähneet väkivaltaväitteiden esille tuomisen tärkeäksi ja päättelen, että he ovat
muutamissa kohdin tarkentaneet kerrontaa. Ensiksikin äidin sanotaan kertoneen, että isä
ei ole mustasukkainen tai käyttänyt alkoholia tai lääkkeitä. Luen kohtaa niin, että äidiltä
on haluttu kuulla, olisiko tällä jotain selitystä isän väkivaltaisuudelle. Tarjotut vaihtoehdot,
mustasukkaisuus ja päihteet, ovat tyypillisiä väkivallan kulttuurisia selitystapoja
(Husso 2003, 94–112; Nätkin 2006, 14–15). Toiseksi tulkitsen, että äidin on toivottu
kertovan, onko väkivallasta saatavilla muuta näyttöä kuin äidin kertoma. Tulee tarkkaan
ilmi, ketkä kaikki väkivallasta voivat äidin mielestä tietää. Myös avun hakeminen on
mainittu. Se, että mietitään mitä mahdollista näyttöä väkivallasta voisi olla, on mielestäni
asianmukainen viranomaisen toimintatapa. Se kertoo siitä, että selvitystä tehdessä
sosiaalityöntekijät ajattelevat tulevaa oikeudenkäyntiä ja roolinsa mukaisesti hakevat
sitä varten tarpeelliseksi katsomaansa tietoa.
Jonkin verran väkivaltaa kuvaavat myös lapset. Lasten väkivaltakuvaukset voivat
tulla esiin siten, että vanhemmat kertovat, mitä lapset ovat heille sanoneet. Selvityksiin
on kirjattu myös sosiaalityöntekijöille tai muille ammattilaisille suoraan suunnattua lasten
puhetta väkivallasta. Selvitystyöskentelyssä on usein kysytty lasten mielipidettä siitä,
mikä olisi heidän mielestään paras ratkaisu asumisen tai tapaamisten suhteen. Lasten
kanssa käydään läpi myös, miten he yleensä näkevät tilanteen ja suhteet vanhempiinsa.
Samalla lapset voivat kertoa myös väkivallasta omia käsityksiään. Kovin yleistä lasten
väkivaltakerronta ei selvityksissä kuitenkaan ole, sillä 95 selvityksestä vain kymmenessä
lapset itse kertoivat näkemyksiään väkivallasta. Jää avoimeksi, onko lasten puhetta
väkivallasta jätetty kirjaamatta monissa selvityksissä vai eivätkö lapset ole selvitystyöskentelyn
yhteydessä väkivallasta kertoneet. Lasten väkivaltakerronnan vähäisyys tuli
esiin myös ruotsalaisen Jeanette Sundhallin (2008, 101–104) sosiaalitoimen selvityksiä
koskevassa tutkimuksessa. Sundhallin aineiston 35 selvitystä oli valittu niin, että kaikki
selvitykset sisälsivät kuvauksia miesten väkivallasta. Lapset esiintyivät väkivaltatiedon
lähteinä vain kuudessa selvityksessä.
Omassa aineistossani kymmenessä olosuhdeselvityksessä lapset itse kertovat käsityksiään
väkivallasta, joko heihin kohdistuneesta tai parisuhdeväkivallasta. Kahdessa
kyse on äidin väkivaltaisuudesta ja seitsemässä isän. Yhdessä huoltoriidan kohteena
oleva lapsi kertoo vain, ettei häneen ”käydä käsiksi” isän luona. Näissä kymmenessä
selvityksessä haastatellut lapset ovat iältään 3-14-vuotiaita. Sisaruksia on kuultu
185