Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

auksista naisille. Ronkainen kirjoittaa ”uhriutumisesta”, jolla hän viittaa fyysisen ja
seksuaalisen väkivallan kokemisen psyykkisiin ja sosiaalisiin seurauksiin. Monissa tutkimuksissa
uhriutumiseen on kuvattu kuuluvan esimerkiksi jatkuvia pelkotiloja, ahdistusta,
masennusta, häpeää, psykofyysisiä vaivoja, itsetunnon luhistumista ja kohonnut
itsemurhariski (suomalaisista tutkimuksista esim. Heiskanen & Piispa 1998, 25–28;
Husso 2003). Ronkaisen mukaan näitä seurauksia on mahdollista jäsentää trauman käsitteen
avulla, mutta hän näkee väkivallan seuraukset vielä laajempina kuin mitä trauman
psykiatrinen diagnoosi pitää sisällään. Tällä Ronkainen tarkoittaa erityisesti uhrin
toimijuuden kyseenalaistumista, koska väkivalta voi musertaa ja hajottaa ihmistä kapeuttaen
arviointikykyä ja toimintamahdollisuuksia.
Uhrien kokemusten näkyväksi tekeminen sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksessa
on merkinnyt, että auttamisjärjestelmiä, sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita ja
väkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä on tarkasteltu nimenomaan siitä perspektiivistä, miten
ne jäsentävät väkivallan uhrien asemaa. On kysytty muun muassa, millaista apua
uhrit käytännössä saavat, mitä väkivallan kohteeksi joutuneilta odotetaan ja mitä seurauksia
tietynlaisilla institutionaalisilla kohtaamisilla on heidän elämäänsä. Tutkimusten
perusteella ongelmat avun saamisessa, ristiriitaiset käytännöt, väkivaltakokemusten vähättely
tai sivuuttaminen ja uhrin syyllistäminen ovat tavallisia ilmiöitä. (esim. Hester,
Kelly & Radford 1997; Fawcett, Featherstone, Hearn & Toft 1996.) Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita
voidaan luonnehtia monella ulottuvuudella varsin toimiviksi, mutta
niiden politiikka väkivallan uhrien suhteen on kansainvälisessä vertailussa osoittautunut
puutteelliseksi (Eriksson, Hester, Keskinen & Pringle 2005). Suomessa väkivaltaspesifi
auttamistyö on jäänyt kolmannen sektorin harteille ja palvelut ovat alueellisesti eriarvoisia.
Valtaosa väkivaltaan liittyvästä avuntarpeesta hoidetaan tavallisissa sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Niissä ammattilaisten tietämys väkivallasta vaihtelee paljon, ja uhrikokemukset
jäävät helposti tunnistamatta ja ymmärtämättä. Suomessa edelleen yleinen
(julkisivultaan) sukupuolineutraali väkivaltaymmärrys on myös nähty varsin ongelmalliseksi
uhrien kannalta. (Ronkainen 2008, 394–397.)
Naisten kokema parisuhdeväkivalta ja seksuaalinen väkivalta miesten taholta ovat
olleet sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen keskiössä. Painopiste on pitkään ollut
juuri naisten uhrikokemuksissa. Sukupuolen ja väkivallan yhteyttä analysoivassa tutkimusperinteessä
on kuitenkin kansainvälisesti tapahtunut siirtymää aikuisista naisista
kohti lasten kokemuksia. Kysymystä väkivallan seuraamuksellisuudesta on 1990-luvun
puolestavälistä lähtien kohdistettu yhä enemmän myös lapsiin. Muutokseen on vaikuttanut
yleisen traumanäkökulman vahvistuminen väkivaltatutkimuksessa, ja lapset on
41