Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

kimustiedosta, jota on olemassa huolto- ja tapaamiskäytäntöjen seurauksista erityisesti
väkivaltaa kokeneiden naisten ja heidän lastensa elämään. Toisaalta kritiikissä on myös
keskeisenä lähtökohtana tutkimuskenttä, jossa on 1980-luvulta lähtien selvitetty parisuhdeväkivallan
vaikutuksia lapsiin ja vanhemmuuteen. (Kernic, Monary-Ernsdorf,
Koepsell & Holt 2005, 992–993.)
Millaiset asiat huolto- ja tapaamiskäytännöissä sitten ovat ongelma väkivallan suhteen?
Yksi kritiikin ja huolen kohde on yhteishuollon ihanne. Yhteishuollon ei katsota
sopivan tilanteisiin, joissa parisuhdeväkivalta on ollut osa perhe-elämää. Yhteishuolto
edellyttää vanhemmilta hyvää yhteistyökykyä, jonka väkivalta vahvasti kyseenalaistaa.
Yhteishuolto mahdollistaa myös häirinnän, kontrollin ja uhkailun jatkamisen, ja väkivallan
uhri ei pääse eronkaan jälkeen tilanteeseen, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti toimia
väkivallan tekijän kanssa. Tavallisten tapaamisten on puolestaan nähty vaarantavan sekä
lasten että lähivanhemman turvallisuuden. Lapset voivat joutua väkivallan kohteiksi tapaamisten
aikana, ja lisäksi väkivaltaa kotonaan nähneille tapaamiset väkivallan tekijän
kanssa voivat aiheuttaa psyykkistä stressiä. Tapaamisiin liittyvät lasten nouto- ja hakutilanteet
mahdollistavat myös parisuhdeväkivallan ja sillä uhkailun jatkumisen. Näiden
yhteishuoltoon ja tapaamisiin liittyvien ongelmien vuoksi moni tutkija suosittelee yksinhuoltoa,
jos taustalla on väkivaltaa. Tapaamisoikeuden rajoittamista suositellaan
myös. Se voi tarkoittaa tapaamisten vähentämistä, valvontaa tai lopettamista joksikin
aikaa tai kokonaan. Viranomaisten ei kuitenkaan koeta tarttuneen väkivaltaan sen vaatimalla
vakavuudella, vaan heidän nähdään pikemminkin sivuuttaneen se aiheuttamat
ongelmat. (Eriksson 2003, 334–335; Hester 2005; Jaffe ym. 2003, 16–34; Oranen
2001a, 92–93.)
Myös sovinnon tavoittelun hyötyjä pidetään kyseenalaisina parisuhdeväkivallan ollessa
osa perhehistoriaa. Eroaminen väkivaltaisesta parisuhteesta on itsessään tunnetusti
vaarallista erityisesti naisille, ja sovitteluprosessi voi lisätä väkivallan riskiä. Väkivallan
uhka saattaa myös olla väkivaltaan syyllistyneelle tapa saada oma tahto läpi sovitteluprosessissa.
Asianmukainen sovittelu edellyttäisi, että osapuolet ovat tasavertaisessa
asemassa. Sovittelussa hallitsevalla puolisolla on mahdollisuus kontrolloida sovitteluprosessia
ja sen lopputulosta. Väkivaltaisen parisuhteen aikana väkivallan uhri on ehdollistunut
antamaan periksi, mukautumaan ja tekemään kompromisseja, jotta ei joutuisi
kokemaan väkivaltaa. Tällainen psykologinen tila ja tapa toimia väkivaltaisen puolison
kanssa vaikeuttavat uhrin ja yhteisten lasten tarpeista ja eduista kiinnipitämistä silloin,
kun ne ovat ristiriidassa toisen osapuolen vaatimusten kanssa. Tästä seuraa myös, että
väkivaltainen puoliso saa vahvemman aseman sovittelussa, ja hänen käytöksensä voi
25