Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

Tämän tutkimuksen tulokset kyseenalaistavat monia yhteiskunnallisissa keskusteluissa
esiintyviä väitteitä ja ajatusmalleja huoltoriidoista. Kysymys väkivaltaisuusväitteiden
tekaisemisesta on usein läsnä, kun väkivallasta puhutaan huoltoriidan yhteydessä.
Vahvat kulttuuriset stereotypiat väkivaltasyytöksiä tehtailevista ja väkivaltaa liioittelevista
naisista elävät julkisuudessa. Samoin helposti ajatellaan, että viranomaiset tuomioistuimissa
ja sosiaalitoimessa suosivat systemaattisesti äitejä ja uskovat juuri äitien kertomaa.
(esim. HS 2005, C 3; Sepponen 2007, 89; Sund 2007). Tutkimusaineistossa ilmenevän
väkivaltanäytön ja -tiedon määrät poikkeavat kuitenkin merkittävästi isien ja
äitien kohdalla siten, että juuri isien väkivaltakäyttäytymisestä on absoluuttisesti ja suhteellisesti
merkittävästi enemmän näyttöä kuin äitien väkivallasta. Tämä haastaa stereotypiat
väkivaltaväitteitä tekaisevista naisista. Analyysini ei myöskään viittaa mitenkään
siihen, että syytökset väkivallasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä olisivat äitien
”valttikortteja”, joilla he voittaisivat huoltoriidan helposti. Väkivallasta vaaditaan muutakin
näyttöä kuin toisen vanhemman kertomus, ja vaikka väkivallasta olisikin riittävästi
näyttöä, viranomaiset eivät välttämättä anna sille painoarvoa päätöksissään tai suosituksissaan.
Tuomareiden ja sosiaalityöntekijöiden työkenttä huoltoriidoissa ei ole helppo.
Huoltoriidoissa punnitaan julkisen vallan taholta erittäin intiimejä elämänalueita, syviä
tunteita, läheisimpiä ihmissuhteita ja myös ruumiillisia kokemuksia väkivallasta ja seksuaalisesta
hyväksikäytöstä. Viranomaiskäytännöissä on kuitenkin väkivallan ja hyväksikäytön
arvioinnin suhteen paljon kehitettävää. Olisi hyvä pysähtyä miettimään, millaisiin
käsityksiin nojautuen mahdollista fyysistä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä omassa organisaatiossa
kohdataan ja miten arviointia voitaisiin muuttaa systemaattisemmaksi.
Yksi tapa lähteä tässä liikkeelle on kiinnittää huomiota väkivallasta kirjoittamisen käytäntöihin
niin, että tiedot siitä tulisivat mahdollisimman tarkkaan kirjatuiksi myöhempää
arviointityötä varten. On varmasti paikallaan myös pohtia väkivaltatiedon hankkimista
siitä näkökulmasta, miten viranomaiset voisivat olla mukana keräämässä mahdollisimman
kattavasti tietoa väkivallan seurauksista, määrästä ja vakavuudesta. Oikeustapauksista
on nähtävissä, että osa viranomaisista toimii aktiivisemmin tässä asiassa kuin toiset.
Jotta käytäntöjä voitaisiin niin organisaatioiden sisällä kuin maanlaajuisestikin yhdenmukaistaa,
myös valtakunnalliset suositukset ja tarkennukset lainsäädäntöön ovat
tarpeen.
238