Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

kivaltaa koskevan riskidiskurssin lähtökohta on hyvin järkiperäisessä ja käytännönläheisessä
pyrkimyksessä selvittää, toistuuko fyysinen väkivalta mahdollisesti ja onko sillä
varteenotettavia psyykkisiä seurauksia, jotka pitää ottaa tilanteessa huomioon. Riskiajattelun
hyödyt ja haitat liittynevät lähinnä siihen, miten arviointia tehdään, millaisten tekojen
katsotaan aiheuttavan riskejä, mistä riskeistä ollaan kiinnostuneita ja keihin kohdistuvia
riskejä ollaan halukkaita arvioimaan. Esimerkiksi parisuhdeväkivallan sivuuttaminen
sillä perusteella, että väkivalta ei ole kohdistunut lapseen, on puutteellista riskinarviointia.
Tällöin väkivallan sivusta seuraamisen lapsille aiheuttamia psyykkisiä
seurauksia ei tutkita ja oteta vakavasti. Lasten tiedetään kärsivän ja oireilevan monin
tavoin väkivallan sivustaseuraamisenkin vuoksi, ja parisuhdeväkivalta voi heikentää
kohteeksi joutuneen vanhemman toimimista ja jaksamista lasten kanssa (esim. Jaffe,
Lemon & Poisson 2003, 29–32; Oranen 2001c, 49–59.) Samalla sivuutetaan se tosiasia,
että parisuhdeväkivalta lisää lasten riskiä joutua suoraan väkivallan kohteeksi perheessä
(McCloskey ym. 1995; Ross 1996). Uhkausten vaarattomaksi arvioinnin kohdalla voi
kysyä, onko uhkauksista tekoihin sittenkään niin pitkä matka. Esimerkiksi parisuhdeväkivallassa
uhkaukset ovat osa väkivallan kierrettä, ja pahoinpitelijä esittää usein uhkauksia
ennen fyysistä väkivaltaa. (Noponen 2007, 42; Ruuskanen 2005, 130.) Mietityttävää
on myös, että avointa riskinarviointia tehtäessä ei huoltoriita-aineistossa juurikaan
olla kiinnostuneita vanhempien turvallisuudesta. Lapsen edun määrittelyyn ei siis kovinkaan
helposti sisällytetä kysymystä lapsen vanhempien fyysisestä ja psyykkisestä
turvallisuudesta.
Riskidiskurssin tunnistamisen ja paikantamisen jälkeen pohdin myös sitä, mistä yhteiskunnallisista
keskusteluista ja käytännöistä riskiajattelu voi kummuta ja missä muualla
se on nähtävissä. Ensimmäiseksi palasin jälleen lukemaan lakia lapsen huollosta ja
tapaamisoikeudesta, koska lakiteksti on perustelujen sanavalintojen yksi keskeinen lähde.
Lain ensimmäisissä pykälissä mainitaan useaan otteeseen sana ”turvata”. Lain mukaan
lapselle pitää turvata tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi, myönteiset ja läheiset
ihmissuhteet erityisesti vanhempiinsa, hyvä kasvatus ja tarpeellinen huolenpito. Lisäksi
lapselle on turvattava oikeus pitää yhteyttä ja tavata sitä vanhempaa, jonka luona hän ei
asu. (LHL 1, 2 ja 4 §) Se, että näin moni asia on lapselle ”turvattava” kertoo mielestäni,
että jo lakiin sisältyy ajatus lapsista mahdollisten riskien alaisina, vaikka laissa ei käytetäkään
ilmaisua ”riski”. Turvata-sanan moninkertainen painottaminen viittaa vahvasti
sen vastakohtien kuten turvattomuuden, uhkien ja riskien näkemiseen varsin varteenotettavina
mahdollisuuksina lasten elämässä.
165