Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

Riskien pohdinta on muuallakin kuin oikeuskäytännössä tavallinen asia silloin, kun
perheistä ja lapsista käydään Suomessa yhteiskunnallista keskustelua ja kehitetään niihin
liittyviä viranomaiskäytäntöjä. Väkivallan ohella yksi ajankohtainen riskipuheen
paikka on esimerkiksi alkoholiongelmaisten vanhempien lapsia koskevan tutkimuksen
kenttä, jossa lapsia tarkastellaan usein juuri riskien, haavoittuvuuden ja suojaavien tekijöiden
kautta (Itäpuisto 2005, 32–34). Puhetta riskeistä löytyy niin lastensuojelusta, perhekasvatuksesta
kuin terveydenhoidostakin. Perheitä ja lapsia koskevan riskipuheen historiassa
erityisesti 1960- ja -70-luvut on nähty merkittäväksi. Tuolloin alettiin ajatella,
että sosiaaliset ongelmat eivät koske ainoastaan köyhiä ja syrjäytyneitä vaan muitakin
kansankerroksia, joilla on yhtälailla riski joutua ongelmallisiin elämäntilanteisiin. Nykyisin
perheen ja lasten ajatellaankin jatkuvasti altistuvan erilaisille riskitilanteille. Samaan
aikaan yhteiskunnan muutoksissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joihin
myös tutkimus osallistuu, rakentuu ja rakennetaan uusia sosiaalisia ongelmia ja uhkia
lapsiperheiden varalle. (Nätkin & Vuori 2007, 18–23; Wrede 1997; Yesilova 2007, 53–
55)
Brittiläinen Hazel Kemshall (2002, 3–6, 81–89) on analysoinut riskin käsitettä
muun muassa sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön konteksteissa. Hän kirjoittaa, että riskien
hallinta ja arviointi ovat nykyisin merkityksellinen osa sosiaalipolitiikkaa ja -työtä sen
lisäksi, että riskiajattelu on levinnyt laajalle muillekin elämänalueille. Myös lastensuojelussa
Kemshall näkee nykyisin vallitsevan juuri riskeihin keskittyvän työskentelyotteen,
jonka tavoite varjella lasta vakavilta riskeiltä on syrjäyttänyt aiemman työorientaation,
jossa lasten ja perheiden tarpeet olivat keskiössä. Hänen mukaansa yhteiskunnallisen
huomion kiinnittäminen riskeihin ja riskien pienentämiseen merkitsee sosiaalisten ongelmien
yksilöllistämistä ja luopumista tavoitteesta ennaltaehkäistä ongelmia laajalti.
Toinen britti Marianne Hester (2005; Hester & Radford 1996, 46–48) on tutkinut
kollegansa Lorraine Radforin kanssa väkivallan käsittelyä huolto- ja tapaamiskäytännöissä
muun muassa Englannissa ja Tanskassa. Hän pitää riskeihin ja turvallisuuteen
orientoitunutta viranomaistoimintaa hyvänä vaihtoehtona väkivallan uhrien kannalta.
Hester nimittää kyseistä orientaatiota pragmaattiseksi eli käytännölliseksi toiminta- ja
ajattelutavaksi, jossa arvioidaan väkivallan vaikutuksia ja mahdollista toistuvuutta aina
kyseisten vanhempien ja lasten kohdalla erikseen. Siihen sisältyy oleellisesti lasten hyvinvoinnin
arviointi suhteessa koettuun ja nähtyyn väkivaltaan. Pragmaattisuus viranomaisten
toiminnan lähtökohtana huolto- ja tapaamiskäytännöissä merkitsee myös, että
yhteishuollosta ja tapaamisoikeuksista ei pidetä kiinni vain periaatteellisista syistä, jos
väkivallan uhrien turvallisuus ja hyvinvointi vaarantuvat. Hesterin mukaan yksinhuolto-
166