Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

oman tottelemattoman luonteensa vuoksi. Myös silloin, kun lapseen kohdistunutta väkivaltaa
ei vanhemman ja lapsen hyvän vuorovaikutuksen vuoksi pidetä totena, käytössä
on ajatus väkivallasta vuorovaikutuksena.
Vuorovaikutusnäkökulma perhesuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan on ollut voimakkaan
feministisen kritiikin kohteena. Osa tästä kritiikistä kohdentuu perheväkivaltadiskurssiin,
joka eri nimestä huolimatta viittaa hyvin samanlaisiin asioihin kuin vuorovaikutusdiskurssi:
perhe- ja parisuhdekeskeisyyteen ja ajatukseen väkivallasta epäonnistuneena
kommunikaationa ja seurauksena toimimattomasta parisuhteesta. Perheväkivaltadiskurssilla
on nähty Suomessa perinteisesti olevan vahva asema politiikassa ja käytännön
toimissa. Kritiikin mukaan perheenjäsenten vuorovaikutukseen keskittyminen nostaa
asianosaisten suhteen pääosaan ja korostaa osapuolten tasavertaisuutta tilanteessa.
Samalla väkivallan uhri leimataan osasyylliseksi väkivaltaan eikä väkivallan tekijän
vastuuta väkivallasta tunnisteta. Väkivallan uhrin kokemukset jäävät huomiotta ja uhri
ilman tarvitsemaansa apua. Rikosoikeusjärjestelmässä väkivallan määrittely vuorovaikutusasiaksi
voi estää tehokkaan puuttumisen väkivaltaan, ja auttamiskäytännöissä muut
parisuhde- ja perheongelmat saattavat sivuuttaa väkivallan. Lisäksi keskittyessään yksilöiden
välisiin suhteisiin vuorovaikutusdiskurssi jättää huomiotta väkivallan yhteiskunnalliset
ulottuvuudet kuten esimerkiksi sen, miten vallitsevat käsitykset parisuhteesta,
sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vaikuttavat väkivallan esiintyvyyteen ja kokemuksiin
siitä. (Hearn 1998, 28–29; Husso 2003, 95–99; Keskinen 2005a, 172–73; Niemi-
Kiesiläinen 2004, 385–86; Nyqvist 2004, 102–111.)
Huoltoriita-aineiston valossa vuorovaikutusdiskurssiin suunnattu kritiikki näyttää
aiheelliselta: juuri sen avulla väkivallan olemassaolo ja merkitys ratkaisun kannalta
usein kielletään. Toisaalta vuorovaikutusdiskurssin avulla aineistossa myös annetaan
väkivallalle painoarvoa eli sen käyttö ei systemaattisesti johda väkivallan merkityksen
vähättelyyn ja siten väkivallan uhrien kannalta huonoon lopputulokseen. Samaa väkivaltadiskurssia
voidaan siis käyttää eri tarkoituksiin. Tästä voi päätellä, että tietty väkivaltadiskurssi
sinällään ei aina ole määriteltävissä hyväksi tai huonoksi, koska diskurssin
käyttöyhteys vaikuttaa siihen, mitä seurauksia sillä on ihmisten elämään. Toisaalta on
niin, että vaikka diskurssin näkyvästä asemasta ei olisi suoraa haittaa kenellekään, sen
laaja käyttö supistaa muiden mahdollisten jäsennystapojen esille tulemista (Jokinen &
Juhila 1993, 76–77). Suvi Keskinen (2005a, 96–97) soveltaa Judith Butlerin (1990,
1993) ajatuksia toiston todellisuutta tuottavasta voimasta muistuttaessaan, että tiettyjen
tulkintojen toistaminen vahvistaa niitä ja saa juuri ne näyttämään itsestään selviltä totuuksilta.
Samalla ne tulkinnat, jotka eivät mahdu vahvoihin diskursseihin, unohtuvat tai
163