Työkyvyn ulottuvuudet - Julkari

Työkyvyn ulottuvuudet
siirtyvät ylemmät toimihenkilöt sekä Ahvenanmaalla asuvat ja eniten puolestaan
maa- ja metsäalan työntekijät sekä Itä-Suomessa asuvat (Hytti 1998; Aromaa
ym. 2005). Varhaisen, 30–49 vuoden iässä tapahtuvan eläkkeelle jäämisen riskin
on todettu olevan suomenkielisillä suurempi kuin ruotsinkielisillä (Saarela ja Finnäs
2002), ja vastaava kieliryhmien ero on havaittu myös työkyvyttömyyseläkkeellä
olevien osuudessa 50 vuotta täyttäneillä (Hyyppä ja Mäki 2001).
Kuten edellä luvussa 2 todettiin, terveys ja työn laatu ovat tärkeimpiä työkyvyn
osa-alueita. Väestöryhmittäiset työkykyerot ovatkin samansuuntaisia kuin
useiden terveydentilan osoittimien tai työn piirteiden mukaiset erot. Esimerkiksi
kuolleisuuden on todettu vaihtelevan asuinalueen, äidinkielen, koulutuksen ja siviilisäädyn
mukaan: länsisuomalaiset, ruotsinkieliset, eniten kouluja käyneet ja naimisissa
olevat elävät keskimäärin pitempään kuin itäsuomalaiset, suomenkieliset,
pelkän perustason koulutuksen saaneet ja eronneet (Martelin ym. 2005). Työn
piirteistä erityisesti työn ruumiillisessa rasittavuudessa on samanlaisia eroja sosioekonomisen
aseman mukaan kuin työkyvyn kokemisessa. Työn ruumiillinen
rasittavuus on toimihenkilöillä ja enemmän koulutetuilla pienempi kuin työntekijöillä
ja vähemmän koulutetuilla (Piirainen ym. 2000).
Väestöryhmien välisten työkyvyn erojen tutkiminen on tärkeätä monestakin
eri syystä. Eroja tarkastelemalla voidaan ensinnäkin tunnistaa sellaisia väestöryhmiä,
joissa työkyvyn ennenaikaisen heikkenemisen uhka on keskimääräistä suurempi
ja joiden työkyvyn ylläpitämiseen ja kohentamiseen tulisi sen vuoksi kiinnittää
erityistä huomiota. Toiseksi väestöryhmien väliset työkyvyn erot voivat antaa
vihjeitä sellaisista työkykyyn vaikuttavista tekijöistä, joita voidaan käyttää hyväksi
pyrittäessä edistämään koko väestön työkyvyn säilymistä.
Eroja on syytä tarkastella myös eriarvoisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi
terveyseroja pidetään eriarvoisuuden ilmentyminä silloin, kun väestöryhmien välistä
terveydentilan eroa voitaisiin todennäköisesti kaventaa. Vaikka eriarvoisuuden
vähentäminen on ollut viime vuosikymmeninä suomalaisten terveyspoliittisten
ohjelmien keskeinen päämäärä, tässä tavoitteessa on onnistuttu vain osittain
(Koskinen ja Teperi 1999; Sosiaali- ja terveysministeriö 2001; Kangas ym. 2002).
Samalla tavoin voidaan pohtia myös työkyvyn väestöryhmittäisiin eroihin liittyvää
eriarvoisuutta. Työkyvyn edistämisen mahdollisuudet eivät välttämättä kohtaa tasaarvoisesti
eri väestöryhmiä. Työkykyä ylläpitävä toiminta on yleensä kehittynyt
parhaiten kasvavilla elinkeinoaloilla ja hyvin menestyvissä työpaikoissa. Sen si-
56