Löytöretkellä omaan työhön - kehittämistä päiväkodin arjessa - Socca

Kirjasin vihkoon lasten puheita:
”Sä lesoot”, Doni sanoi.
Kynäni pysähtyi. Ulkomaalaistaustainen kaveri käytti sanaa, jonka merkitys
oli minullekin hämärä. Odotin jatkoa.
”Miks sä haluut kirjottaa?”
”Se haluu vaan kaunistella”, serkkutyttö sanoi.
”Mut miks sä kirjotat?”
”Se haluu et kaikki näkee.”
He olivat oikeassa kirjoittamisen ja oikeastaan koko hankkeen suhteen.
Teimme työtämme näkyväksi. Siinä sivussa toimme omaa itseämme esille,
mikä ei ole kovin mieltä ylentävä ajatus. Lasten kanssa työskennellessä
oppii kaiken aikaa uutta, heiltä kuulee totuuksia, jotka aikuiset ovat aikaa
sitten unohtaneet. Käsittääkseni koko hankkeen tarkoitus oli tässä: etteivät
nämä opetukset unohtuisi enää.
Jos mennään nyt eteenpäin
Helmikuun lopulla päiväkodin ohjaaja, johtaja ja henkilökunta tapasivat
jälleen iltakokouksessa. Ohjaaja kyseli tunnelmia nyt, projektin puolivälissä.
Henkilökunnan tietoisuus omasta toiminnastaan oli lisääntynyt.
Lisäksi vaikutti kuin lasten kiinnostus sanoihin ja kieleen olisi kasvanut.
Ohjaaja oli tyytyväinen tuloksiin. Hän kysyi, voisiko hyviin väliaikatietoihin
vaikuttaa se, että päiväkodissamme pienryhmätoiminta oli
omaksuttu niin perin pohjin. Työntekijät vilkuilivat toisiaan. He hillitsivät
hymynsä. Joku nyökkäili.
Keskustelu rönsyili illan aikana. Alle kolmevuotiaiden ulkoilu talvisaikaan
herätti ajatuksia. Lasten haalarit pullottivat välivaatteista, he
olivat kuin tönkkösuolattuja, hyvä kun pystyivät liikkumaan. Oliko alle
kolmevuotiaiden ulkoilu talvisaikaan tarkoituksenmukaista? Kehittyikö
lapsen motoriikka ulkoilun aikana?
Aamukahvilla ihmeteltiin, miten lapset ennen kehittyivät ilman
ammattikasvattajan kaiken parantavaa kosketusta.
173