ajatuspajoista

Tausta
yliopistohallintotehtäviensä takia matkustamaan ja kokoustamaan
paljon, Ramage havahtui, että lennoilla ihmiset lukivat lähes aina
erilaisia ”miten-tulen-paremmaksi-siinä-ja-siinä”-oppaita, samaan
aikaan kun opetusviranomaiset palkkasivat Aluksi-osuudessa ja
II.2:ssa mainitun Coveyn kaltaisilta johtamisguruilta mallinsa ottaneita
organisaatiokehittäjiä. Ramage totesi, että hänen kollegoitaan
ilmiö ei useinkaan kiinnostanut, sillä tutkija tuppaa keskittymään
toisen tutkijan sanomisiin, eikä osaa ottaa vakavasti
pop-julkisuudessa tai aulapolitiikoitse vaikutustaan kasvattavia
notkeita muutoskonsultteja. Samaan aikaan tutkijat saattoivat
naii visti hämmästellä tai miedosti harmitella vallansiirtoa laitoksilta
ja tiedekunnilta keskushallintoon. Ramage piirsi kaarta
USA:ssa yhä vahvan Christian Science -liikkeen perustajiin kuuluneen
Mary Baker Eddyn (1821–1910) positiivisuus- ja terveysväittämistä
kongressiedustaja Bruce Bartonin (1886–1936) tapaan pitää
Jeesusta ”ensimmäisenä bisnes-eksekutiivina” aina Latter Day
Saint -kirkon taustasta obskyyrille oppituolille nousseen Coveyn
tapauk siin monine seuraajineen itse- ja yhteisömuokkaajina. ”Yksityiset
voitot edeltävät julkisia voittoja. Tapahtumakulkua ei saa
kammetuksi toisensuuntaiseksi, kuten ei satoakaan voi korjata ennen
kylvöä. Kaikki kulkee sisältä ulospäin”, perusteli mainitun
palo puhuja-Robbinsin agentin avulla guruksi noussut Covey muutosten
yksilölähtöisyyttä. Filosofiaakaan pelkäämätön Ramage
kuvailee, kuinka itse- ja yhteisökehitysmuoti on vesittänyt pragmatistiklassikko
John Deweyn (1859–1952) tärkeän käsitteen. Se
mieltää ’itsetoteutuksen’ palvelukseksi, joita erilliset yksilöt tekevät
kiinteäksi kohteeksi ymmärretyn minuutensa puolesta, eikä
enää ymmärrä deweyläistä ihannetta, jossa itseys on toimijan toimintaa
ja toimijuutta sitä kaiken aikaa ehdollistavissa tilanteissa.
Mittelö oma-avun tavoitteista on vahvasti kallistunut sisäistä
sankaruutta painottavan ja yhteiskunnalliset epäkohdat sivuuttavan
tulkinnan hyväksi. Edellä mainittu Kirkham opasti jo 1912
”sopusointuisiin suhteisiin” varoittamalla, että ”kriittinen tottumus
oli kohtalokasta” harmoniselle yhteiselolle: ”Sopikaamme,
että keskitymme omiin asioihimme, emmekä koskaan kritisoi
muuten kuin rakastavasti ja auttaaksemme toista auttamaan itseään
– yksinkertaisesti siksi, että niin on paras tehdä.”
125